Se oli saanut aikaan senkin, että Suoma oli päättänyt lähteä Helsinkiin. Sillä perintö-osuudella, minkä hän myydyn kotitalonsa jakajaisissa oli saanut, tahtoi hän kaikin mokomin vartuttaa valistustaan ja tulla ylioppilaaksi. Siihen aikaan ylioppilastutkinto vielä merkitsi eräänlaista yhteiskunnallista asemaa, jota jo sinään kannatti tavoitella.
Suoma oli jo suuri tyttö, kahdenkymmenen ikäinen eikä koulupenkille enää oikein sovelias. Hän hankki itselleen siis yksityistunteja, kävi eri koulujen rehtorien ja opettajien puheilla, esitti itsensä ja asiansa ja asettui pääkaupunkilaiseksi.
Tämä asettuminen vaati Suomalta myös oman aikansa. Hänen täytyi tietysti tutustua helsinkiläisiin ja helsinkiläisten tapoihin tullakseen toimeen uudessa ympäristössään. Oikeastaan oli kaikki maailmallisuus hänen aatteilleen vastaista, sillä Suoma oli uskonnollinen, uskovainen suorastaan, mutta hän oli sievä ja nuori, ja jumala- ja isänmaa-käsitteet siinä tilassa, missä hän ne oli vastaanottanut, olivat vielä hyvin kehityskelpoisia. Ja Helsinki alkoi niitä kehitellä. Ollen ymmärtäväinen ja johdonmukainen tyttö, valitsi Suoma tuttavansa tarkoitusperiensä mukaisesti. Sisällisen aatteensa palavalla intohimolla tarrautui hän varmuuden vuoksi jo edeltäpäin kiinni tulevaan säätyynsä, ylioppilaihin. He veivät Suoman teatteriin ja tanssijaisiin, kuljettivat häntä mukanaan isänmaallisissa juhlissa ja taidetilaisuuksissa. Tämä oudon-hieno ilmakehä huumasi hänet, antoi valtavat siivet hänen mielikuvitukselleen ja hän tunsi olevansa jo hyvin lähellä päämääräänsä, melkein kuin ylioppilas itsekin.
Hän oppi käyttämään heidän sanontatapojaan, puhumaan asiantuntemuksella elämänkysymyksistä ja maailmankatsomuksista, keskustelemaan sitaateilla ja runonpätkillä. Aivan luonnollisesti hän siirtyi heidän mukanaan vähitellen luentosaliin, muutti kuuntelutuntinsa koulupenkiltä yliopiston penkille ja alkoi tenteistä, laudatureista niinkuin muutkin puhua ja professoreista. Hän oli jo melkein itsekin unohtanut sen, että hän kiireissään oli hypännyt yli ylioppilastutkinnon pienen kynnyksen. Hän ei sitä oikeastaan tarvinnut enää sillä korkealla kehitys-asteella, millä hän jo oli, hän saattoi suorittaa tutkinnon yliopistossa ilmankin sitä.
Hänen kunnianhimonsa oli ottanut parissa vuodessa aimo harppauksen eteenpäin. Maisteri piti hänestä tulla, ellei juuri aivan virallinen niin kuitenkin virallisen veroinen. Hän ei ollut koskaan lapsuutensa päivinä voinut aavistaakaan, että edistys ja valistus olisi jotakin näin suloista.
Hän päätti opiskella kielitiedettä, sillä kielillä puhuminen oli hänestä kovin ylhäistä. Muuten saavuttaakseen luottamusta esimiehissään, täytyi hänen ensin olla tehnyt ulkomaanmatka, kuten hyvä tapa vaati. Kolmen viikon oleskelu Berlinissä täytti tämän viimeisen aukon hänen ulkonaisessa kasvatuksessaan. Sieltä tultuaan hän oli aivan varma itsestään ja valmis ottamaan vastaan korkeamman tieteellisen sivistyksen siunausta.
Hän tuli Berlinistä kuten suomalaiset tytöt tavallisesti tulevat ensimäiseltä ulkomaan-matkaltaan sikäläisen puolimaailman karkean koreuden huikaisemana puettuna raakaan rihkamaan, jota he itse luulevat hienoksi. Suoman kehittymättömät kasvot, jotka säädyllisen ulkoasun ohella olisivat voineet näyttää kauniiltakin, saivat uusien keinotekoisten tukkalaitteiden ja muitten harsojen ja hörsöjen mukana sangen epäilyttävän leiman. Teennäisyys ja raakuus, nuo kaksi näennäisesti niin ristiriitaista ominaisuutta muodostivat yhdessä hyvinkin vakaantuneen tyylin, josta ei voinut erehtyä ja joka johti monet oikeille jäljille.
Suoma oli vuosien kuluessa valistunut ja edistynyt aivan tavattomasti. Hän tunnusti nyttemmin enää äärimmäisen vasemmiston äärimmäiset vapaa-ajattelijat joka asiassa. Hän oli vakaumukseltaan anarkisti ja jumalankieltäjä ja yli-ihminen. Ja mitä tuohon vanhaan, rakkaaseen "edistys, valistus"-lauluun tuli, jota hän muuten ei missään elämänkohdassa voinut unhoittaa, niin oli hänestä nyttemmin jälkimäinen säe aina yhtä hyvä kuin edellinenkin, miltei parempikin.
Ja rakkauden pohja alkoi valloittaa yhä laajempia alueita hänen olemuksestaan. Se oli ikäänkuin asian ydin, mutta "edistys, valistus" oli se välttämätön kuori, jota ilman ei mikään onni voinut menestyä. Ja mitä valtavammaksi ydin paisui, sitä mahtavampia muotoja täytyi kuorenkin ottaa.
Ja Suoma oli tarmokas. Hän tunkeili mahdollisina ja mahdottomina aikoina kanslioissa ja professorien vastaanottohuoneissa, lukusaleissa ja kirjastoissa. Hän sekoitti puheeseensa vieraskielisiä sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt, ja kuunteli luentoja kielistä, jotka olivat hänelle tyystin vieraat. Hän koristi yliopiston auditooriot suurella hatullaan ja pitkillä plyymeillään. Ja aina kun oli jokin merkittävämpi tai vaikeatajuisempi esitelmä juhlasalissa, istui Suoma uskollisesti ensimäisellä penkkirivillä puhujalavan alla. Ihailtavalla hengenvoimalla kesti hän hereillä tunteja pitkissä saarnoissa, joista hänen aivoihinsa ei päässyt ainoatakaan valonsädettä. Erehtymättömällä itsehillitsemiskyvyllä, jota kuka marttyyri tahansa olisi voinut kadehtia, kantoi hän täten yllään epämukavinta pukua, mitä kukaan nainen vielä koskaan on kauneudekseen kantanut.