Mutta aika kului ja tämäkin puku vanhentui eikä tahtonut sopia Suomalle enää. Hän itse tiesi liiankin hyvin sitäpaitsi, että se oli valepuku, naamio, ja ettei hän koskaan voinut suorittaa niitä korkeita opinnäytteitä, joista hän lakkaamatta puhui todistaakseen sivistyneisyyttään. Hänen rahansakin olivat huvenneet, hänen oli pakko ruveta ajattelemaan uuden hankkimista.
Mutta hänen luonteensa oli höllentynyt ja työkykynsä lamaantunut ja hänen työalansa jäi yhtä epämääräiseksi kuin mitä hänen oppialansakin oli ollut. Hänen tulolähteensä olivat satunnaisia ja salaisia eivätkä kernaasti sietäneet kirkkaan päivän valoa. Yliopisto oli ainoa, joka vielä saattoi suojata hänen ammatitonta olemassa-oloaan. Se oli hänen suojeluspyhänsä, hänen haarniskansa kaikkia elämän monia vaaroja, etenkin kaikkea kunniattomuuden uhkaa vastaan.
Mitä arveluttavammaksi hänen asemansa aikaa myöten tuli, sitä hurjemmin tarrautui Suoma kiinni Alma Materin helmoihin. Hän ei enää hetkeksikään luopunut sen turvallisesta läheisyydestä. Hän lisäsi harrastuksiaan, anasti itselleen uusia tiedekuntia, teki häikäilemättömästi tuttavuutta Apollon arvokkaimpien poikien kanssa. Tässä viimemainitussa suhteessa oli melkein edullistakin Suomalle, että hän ei ollut ylioppilas. Nuoret dosentit kohtelivat häntä erikoisella huomaavaisuudella, melkein tasa-arvoisesti, siltä hänestä tuntui, ja uusi korkeampi päämäärä alkoi vähitellen kangastaa hänelle. Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan kanssa, se olisi ollut kaikkein onnellisin ratkaisu hänen vaikeassa asemassaan, todellakin kunniakas lopputulos hänen ahkerista ponnistuksistaan. Silloin ei pitkä opiskeluaika suinkaan olisi mennyt hukkaan. Siinä olisi sitäpaitsi ollut laillinen ja kaunis syy luopua kaikista tieteellisistä harrastuksista. Miten kauniilta se olisi näyttänytkään! Hän olisi alistanut kunnianhimoiset unelmansa sydämen vaatimukselle, yhteiskunnallisen tulevaisuutensa naisen pyhälle kutsumukselle kodissa. Tällaisella jalolla uhrauksella olisi hän todistanut rakkautensa.
Tämä suunnitelma oli kokonaan määrännyt Suoman viime-aikaiset puuhat. Suurella menestyksellä oli hän kutonut verkkojaan eräälle nuorelle suomalaiselle tiedemiehelle, joka tiedemiesten tapaisesti sielunelämältään oli kehittymätön ja turvaton kuin lapsi. Suomalla oli kaikki edellytykset onnistua. Uudelleen oli hän aivan lähellä päämääräänsä ja hän oli laskenut päässään, että tämän iltaisissa naamiaisissa piti lopullisesti määrättämän hänen kohtalonsa.
Siksi hän istui turkkien sisällä niin tyytyväisenä ja hypisteli hymyillen harsohameensa keinotekoisia kukkia. Hänen piti esittää lemmikkiä, uskollisen rakkauden sinistä kukkaa. Tohtori oli vannonut tuntevansa hänet tuhanten joukosta. Se oli ollut jo melkein kuin lemmenvala…
Reki pysähtyi Seurahuoneen eteen, jossa pitkä jono kuomuja jo ennestään odotti vuoroaan.
Pamppailevin sydämin sukeltautui Suoma ensikertalaisena siihen räikeänkirjavain ja kalmankammottavien irvinaamarien mereen, joka nimettömänä ja personattomana, irrallaan vellovin ihmis-aalloin, peitettyjen kasvojen ja paljastettujen rintojen väkivaltaisessa pyyteessä möyrysi hänen edessään.
"Sinistä lemmenkukkaa" alettiin heti ahdistaa hävyttömyyksillä. Suoma, joka oli tullut tänne kuin vihkikirkkoon, ylevissä tarkoitusperissä ja korkean aatteen haltioimana, oli syvästi loukkaantunut. Hän oli itse mielestään jo melkein kuin professorin rouva ja hän olisi siis pitänyt kohdella arvonsa mukaisesti…
— Saako ostaa pienen lemmenkukan? irvisteli muuan pahannäköinen naamio.
Suoma ei ollut koskaan ollut leikkiin taipuisa, mutta näin vakavalla hetkellä oli pila suorastaan myrkkyä hänelle. Hän pysähtyi ja loi sinisestä lemmenkukka-silmästään leimuavan vihaisen katseen herjaajaan.