— Mehän olemme vanhoja ystäviä, kyllähän minä sinut tunnen, jatkoi uusi tuttava antamatta vihaisen silmäyksen vähääkään häiritä itseään.
Hän sinutteli! Suoma oli vähällä saada halvauksen.
— En tunne teitä lainkaan. En ole koskaan tavannut teitä, lausui
Suoma kaikkein ylhäisimmällä äänenpainollaan.
— Tänä aamuna viimeksi, suloinen neiti lemmenkukka. Täsmälleen kello 11 ojensit minulle suloisen sikaarin suloisilla sormillasi, ja minä tein näin…
Hän yritti suudella Suomaa kädelle.
Kaikki veri syöksähti naamion alla Suoman kasvoihin. Hän veti kätensä pois. Hän oli vielä liian kömpelö ja kankea karnevaaleihin. Hän hätääntyi, suuttui, häpesi. Häntä luultiin tupakkatytöksi tai ties miksi, häntä, tulevaa tiedemiehen rouvaa, joka oli melkein kuin ylioppilas, melkein kuin maisteri. Hän oli tukehtua raivosta. Eikö hän millään voinut puolustaa loukattua kunniaansa? Hänen ajatuksensa haparoi asetta. Mutta kaikki edistys ja valistus hämmentyi hänen aivoissaan tolkuttomaksi, kiehahti yli äyräittensä tästä odottamattomasta avunpyynnöstä. Suoma takertui tarkoituksiinsa, änkytti, maailma pimeni hänen silmissään. Hän tahtoi antaa oikean kuvan korkeasta kultuurikannastaan, todistaa arvokkaisuutensa. Epätoivon vimmalla hän etsi jotakin sopivaa ulkonaista sananpartta, jotakin pelastavaa nimeä, mutta hän ei muistanut siinä kiireessä mitään. Sekapäisesti hän sai puserretuksi suustaan:
— Kello 11, mitä ajattelette! Mahdotonta! Silloin olin minä juuri yliopistossa professori Wallensteinin luennolla.
Hän tarkoitti professori Wallensköldiä. Tämän sankarillisen ponnistuksen jälkeen hänen jännityksensä laukesi. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mitä hän oli sanonut. Mutta hän tunsi, että hän oli pahasti kompastunut, että "edistys, valistus" oli pettänyt hänet juuri ratkaisevalla hetkellä.
Hän seisoi hetkisen aivan töperryksissään. Vanhasta tottumuksesta vain ajatukset toistivat tuota tuttua, kohtalokasta laulua:
"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme
sekä rakkaus pohjana sen"