Tähän viimeiseen säkeeseen päästyään Suoma ikäänkuin heräsi. Mutta se ainakaan ei ollut vielä koskaan pettänyt. Siinä oli pelastus! Hänen hetkeksi häiriytynyt itsetuntonsa parani siinä silmänräpäyksessä taas ennalleen.
Halveksien hän käänsi selkänsä raakalaiselle.
Salin toisessa päässä oli hän jo huomannut nuoren tohtorin. Siellä oli hänen paikkansa! yhteiskunnan huipulla!
Ja heittäen niskojaan sangen epä-akateemisesti Suoma suuntasi askeleensa suoraan tohtorin luo.
SATU MIEHESTÄ, JOLLA OLI MONTA SYDÄNTÄ
Oli kerran mies, jolla oli monta sydäntä.
Älkää peljästykö, hyvät ihmiset! Sydän on suuri ja kallis asia, sydän on parasta ja kauneinta, mitä ihmisellä voi olla, sydän on kaikkien elämänlankojen kerä. Olettehan useasti kuulleet, miten on käynyt niiden, jotka ovat syntyneet ilman sydäntä tai jotka ovat tämän kalleutensa kadottaneet. He ovat jähmettyneet helteessä palavimman päivän, varisseet kuin kuivat lehdet kesken puhkeamistaan ja pahentuneet omien rikkauksiensa rikkaläjällä. Mutta vielä useammin olette kuulleet satuja ihmisistä, joilla on ollut sydän; ja te muistatte, että ne ovat loppuneet vielä surullisemmin. Te muistatte tämän ja ihmettelette ja kysytte, kuinka sydän, jos se kerran on niin suuri ja kallis asia, kuitenkin voi tuottaa niin tuiki tuskallisen ja nopean murtumisen. Minäpä vastaan teille. Kallis ostetaan kalliisti, ja sydän, joka on korkein hyvä, ostetaan kaikkein kalleimmasti. Sillä ihminen ei saa mitään ilmaiseksi, joskin välistä pettävään etukäteen. Velallisen on maksettava, tahtoi hän sitten tahi ei, ja useimmiten hän ei tahdo. Sydämestään verotetut ovat ainoat, jotka ehdoin tahdoin saattavat hellittää henkensäkin, sillä sydän on joskus armollinen ja silloin vie se omistajaltaan järjen. — Mutta sivulliset, jotka näkevät tai kuulevat tämän, tulevat vakaviksi ja sanovat: sepä oli surullinen juttu, siinä oli taas sydän mukana pelissä…
Olette kuulleet lukemattomia tällaisia tarinoita, mutta ette koskaan vielä satua miehestä, jolla oli monta sydäntä. Tiedän sen. Sillä siitä asiasta ei ole muuta satua kuin tämä yksi. Ja niin onkin paras. Sillä se on liian surullinen, surullisin kaikista, mitä milloinkaan olette kuulleet. Älkää peljästykö, se ei ole mikään ruma satu, se on ainoastaan surullinen kuten itse elämäkin meidän ympärillämme, joka vasta kärsimyksessä paljastaa jumaluutensa, vasta kalmistoilta nostaa kauneimmat ruusut.
Mies, josta aion kertoa teille, oli maailman rikkain ihminen. Ja sentähden täytyi hänen, jotta tasapainon laki täyttyisi, tulla kaikkein köyhimmäksi. Jumalat olivat antaneet hänelle monta sydäntä, mutta he vaativat häneltä myös korvausta jokaisesta erikseen, jokaisesta elämän erikseen, niinkuin heidän lakinsa määräsi. Sentähden täytyi hänen, ihmisen, palkitakseen korkeita jumalia elää monta elämää ja kuolla monta kuolemaa, sillä aikaa kuin muut elivät ja kuolivat vain yhden. Ja sentähden ei hänellä koskaan ollut ikäisiä, ei aikalaisia, ei ystäviä eikä ymmärtäjiä, ei maata jalkojen alla eikä tukipistettä ajatusten avaruudessa. Hän oli kuin lentävä lehti, vierivä hiekka, vanhus tänään, lapsi huomenna ja uudestaan, säännöttä ja selityksettä vaihtuva, sietämätön oikku ihmiskunnan järjestetyssä yhteiskeossa. Kaikki häntä vihasivat, kukaan ei häntä rakastanut, hänessä oli kaikki ihmisten tuska, mutta ei ainoatakaan heidän riemuistaan, kaikki heidän sotansa ja turha tutkistelemisensa, mutta ei ainoatakaan heidän lepohetkistään. Ah, minun ystäväni, hän oli kovin onneton ihminen!
Ei kuitenkaan alussa. Alussa ei hänellä ollut edes kaukaisinta aavistusta siitä, mikä kova kohtalo häntä odotti. Hän uskoi olevansa luotu onneen, kuten uskovat kaikki lapset, etenkin rikaslahjaiset. Ja hän oli rikaslahjaisin kaikista lapsista. Kaikki tähdet paistoivat hänen päähänsä, kaikkien kuningaskuntien kultavirrat vierivät hänen aivojensa lävitse ja kaikki ahdistetut sielut kumarsivat häntä kauan kaivatuksi vapahtajakseen. Poloinen poika ei tiennyt, että tämä onni oli ainoastaan hänen monien sydäntensä monien aurinkojen ensimäistä vilpoista aamuhuikaisua ja että sitä oli seuraava tulipallojen sota, leppymätön ja hirmuinen, jossa hän itse oli palava poroksi. Sillä sydänten auringot ovat vihassaan ja vallanhimossaan väsymättömät. Suunnattoman voiman lähteinä ne myös vaativat suunnattomia: kukin oman maailman, johon paistaa, oman ihmiskunnan, jota kuljettaa…