Kun nuorukainen, joka kauan aikaa luuli olevansa kuten kaikki muutkin, vihdoin huomasi päivä päivältä vain puhkeavansa uusia sydämiä niinkuin omenapuu kukkasia, ihastui hän suuresti. Hän tunsi sydämien taian ja arvasi nyt, että koko ihmiskunnan sydän oli hänen hallussaan. Ja niin olikin. Meni hän minne tahansa, suostuivat hänelle sielut, avautuivat suljetuimmat aarrelippaat ja antautuivat uljaimmat linnoitukset. Aina oli hänellä oikea tunnussana, se viisasten kivi, jota viisaat turhaan olivat etsineet… Ja niin oli hän vallankykyisin ihminen maailmassa.
Mutta hänestä piti vielä tulla myös vallanhimoisin. Sillä ne monet sydämet hänen rinnassaan alkoivat kasvaa täyteen mittaansa eivätkä tyytyneet enää pelkkiin muruihin: ne alkoivat vaatia itselleen valtakuntia. Ja nuorukaisen mielestä oli se vaatimus vallan kohtuullinen ja hän lähti etsimään niille valtakuntia. Hän valloitti niitä paljon ja helposti. Hän heitti sydämen ja heti ottivat ihmiset hänet vastaan avosylin, laskivat hänen jalkoihinsa ilonsa ja surunsa, aarteensa ja rikkakantamuksensa, kunniavirkansa ja valtiosalaisuutensa. He sälyttivät hänen olalleen kaikki täyttymättömät toiveensa ja raskaat pettymyksensä, antoivat hänen rakennettavakseen utuisimmat ilmalinnansa ja houkuttelevimmat paratiisipuutarhansa ja sanoivat: "Hallitse sinä meitä, sinua me juuri olemme odottaneet, sinuun me uskomme, sinä voit tehdä sen, mitä me emme voineet, meidän luonamme on sinun paikkasi ja elämäntehtäväsi". Ja sen sanottuaan menivät he pois onnellisina ja kevein omintunnoin kuolemaan laiskuudessa ja suurissa unelmissa.
Välistä nuorukainen itsekin uskoi, mitä he sanoivat, ja aikoi jäädä. Mutta silloin kuohahti hänessä aina esiin kaikkien niiden lukemattomien muiden sydämien vaatimus ja vastus, jotka vielä olivat ilman valtakuntaa. Ja salaa kuin petturi ja pahantekijä pakeni hän takaporttien kautta uuteen maahan, jonne hän taas saattoi jättää uuden sydämen ja uuden petetyn kansan. Näin kulki hän kauan…
Mutta niinkuin osattomien sydämien kalvava uhka ja osallisten paha omatunto hänen rinnassaan alkoi hänen ympärillään kasvaa pettyneiden ihmisten pahaa ennustava kohu. "Tappakaa hänet, huusivat he kaikki, hän on petturi ja varas ja murhamies! Hän on houkutellut meiltä meidän kalleimmat aarteemme, meidän salaisimmat salaisuutemme ja hän on kavaltanut meidät vihollisille. Hän on herjannut meidän pyhimpiä aatteitamme ja pitänyt meidän jumaliamme pilkkanaan. Hän on särkenyt meidän kauniin maailmankatsomuksemme, kaatanut meidän uljaat unilinnamme ja tehnyt meidät itsemme naurunalaisiksi ja kerjäläistäkin köyhemmiksi. Hän on vienyt elämältämme turvallisuuden ja kuolemaltamme rauhan. Hän on teeskentelijä ja kunniaton, tappakaa hänet!" — Ja yhtä monet sydämet hänen rinnassaan huusivat samaa…
Kauhistuneena kuunteli hän näitä syytöksiä. Sillä hän tunsi, että ne olivat oikeat ja että hän viattomimmillaankin oli tuomittu olemaan rikollinen. Mutta tätä ei kukaan voinut käsittää. Hän, jolla oli kaikkein sydämet, ymmärsi kaikki, mutta muut, joilla oli vain korkeintaan yksi, ymmärsivät vain korkeintaan yhden hänen sydämistään. Ja siihenkään he eivät enää uskoneet, sillä he säikkyivät sitä tuntemattomien voimien temmellyskenttää, joka täytti suurimman osan hänestä.
Hän, jossa oli kaikki ihmis-olemuksen salaisuudet ja joka viisaudessa ja täydellisyydessä olisi voinut vetää vertoja itse jumalille, oli täten tuomittu olemaan yhteiskunnalle hirviö, yksilöiden suhteen luonteeton konna ja itselleen ainainen vihollinen. Ja hänellä ei ollut minne paeta, sillä maailmansota, tuli hänen mukanaan, hävitys kävi hänen jäljissään ja sadatus kaikui lakkaamatta hänen kantapäillään. Eikä hänellä ollut toivoa vapahduksesta, sillä sydämien luku oli loppumaton ja niiden valta korkeilta jumalilta.
Kun hän tämän huomasi, oli hänestä kuolema ainoa ja autuain pelastus ja hän antautui vapaaehtoisesti vihollisilleen.
Mutta hän ei voinut tahtoenkaan sortua vihaan eikä langeta omaan vallanhimoonsa, kuten tekevät ne, jotka ovat syntyneet sydämettä. Hänen täytyi kuolla rakkaudesta, kuolla jokaisella sydämellä erikseen…
Joka päivä oli hän antanut niistä pois yhden. Joka päivä oli hän valloittanut valtakunnan ja tullut samalla itse vangiksi. Sadat prinsessat kantelivat hänen sydämiään rinnoillaan. Ensin hellävaroin ja kauniisti, sitten vihamielisesti ja julmasti. He purkivat niihin pahan pettymyksensä, loukatun turhamaisuutensa ja sammumattoman kostonhimonsa. He pitelivät niitä kimaltavin silmin hehkuvissa pihdeissä ja pyörittelivät niitä pistävissä piikkitynnyreissä. He solvasivat ja häväisivät niitä, polkivat niitä kuninkaallisilla koroillaan ja kehräsivät niiden herkistä elämänlangoista itselleen uusia tanssijaispukuja. Mutta paras heistä, hän, joka oli eniten rakastanut, irroitti sydämen hiljaa rinnaltaan, hautasi sen ja lahjoitti sille säälivän anteeksiannon, niinkuin joskus rikollisille lahjoitetaan. Mutta salaisimmassa mielessään ajatteli hän, että se oli ollut keinotekoinen…
Tietämättään teki tämä kaikkein parhain suurimman vääryyden… Sillä se sydän ei ollut koskaan ollut keinotekoinen eikä rikollinen.