Ja sinä päivänä kuoli onneton nuorukainen rakkaudesta heihin kaikkiin ja katkeruudesta tähän kaikista parhaimpaan.

Tämä oli se surullinen satu miehestä, jolla oli monta sydäntä.

KAIJA

Kaija oli paperitehtaan isännöitsijän ainoa tytär ja sentähden hyvin hemmoiteltu. Hän oli kaikkivaltias siinä kauniissa valkoisessa talossa, joka korkean mäen päällä kohosi niinkuin hallitsijan linna yli koko laajan tehdassiirtolan. Sen virallinen ja jäykkä pääty katsoi kuria ja kunnioitusta herättävänä maantielle päin, mutta toiselta puolen kaarsi sitä suuri, vilpoinen puutarha, jonka hyvin hiekoitetut, pensasruusuilla reunustetut käytävät johtivat vehmaisiin, häiritsemättömiin syreenimajoihin. Korkea kierto-aita varjeli sitäpaitsi tätä isännöitsijälle pyhitettyä aluetta kaikelta rahvaan kosketukselta.

Sillä Kaija tahtoi niin. Ja Kaijan tahto määräsi talon ulkonaiset muodot, Kaijaa varten oli kaikki kauneus. Kukaan muu perheessä ei sellaista ymmärtänyt.

Kaijan äiti oli hiljainen, sairaloinen nainen, joka pelkäsi päivänpaistetta ja ihmisiä ja liikkui ulkona vasta hämärän jälkeen, silloinkin paksu huivi silmillään. Hän seurusteli ainoastaan alhaison kanssa ja puhui mielellään uskonasioista. Säätyhenkilöt pitivät häntä heikkomielisenä, mutta työväki rakasti häntä, siksi että hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja oli luonteeltaan lauhkea. Mutta muuten ei hänen olemassa-oloonsa kiinnittänyt kukaan huomiota.

Kaijan isä taaskin oli selväpäinen ja täsmällinen käytännön-ihminen. Hän viihtyi parhaiten virkahuoneessaan ja hermostui, jos hänen hetkenkin piti olla jouten. Hänellä oli vain yksi ilo: työn-ilo, ja yksi rakkaus: Kaija. Hän oli sitä lujatekoista ja lujatahtoista aineesta, joka on oman onnensa seppä. Elämän nautinnoista hän ei suuriakaan ymmärtänyt, mutta itsehankitun menestyksen mukana kasvoi hänen karuun olemukseensa kuitenkin jonkinlainen ylellisyyden tarve, lapsellinen halu näyttää muille, mitä hän oli saanut aikaan. Itse hän ei komeuteen sopinut, ei siitä välittänyt, yhtä vähän kuin hänen vaimonsakaan, jonka hän kerran aikoinaan oli pakosta nainut ja aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Heidän välillään ei enää ollut minkäänlaista yhdyselämää. Saattoi tapahtua, että he eivät edes tavanneet toisiaan päiväkausiin. Heidän välillään vallitsi talonpoikainen, jörö, luoksepääsemätön nurjuus, jolla ei ollut mitään ilmaisumuotoja, ei hyviä eikä pahoja. Kaija oli ainoa silta heidän välillään, hänen kauttaan toimitettiin perheen asiat, hänen avullaan säilyi edes jonkinlainen sovinnainen suhde aviopuolisoiden välillä. Kaija sai järjestää ja määrätä yksinvaltiaasti. Ja isännöitsijä oli hyvillään siitä, että Kaija piti huolta niistä ulkonaisen edustamisen vaatimuksista, joihin hänellä itselläänkin oli hyvä halu, mutta joihin hän ei kyennyt.

Hienotunteisesti Kaija hoiteli omien mielitekojensa ohella myös vanhempainsa heikkouksia. Tehdäkseen mieliksi isälleen, jolle hyöty ja järjestys merkitsi korkeinta kauneutta, jolle kone oli ihmishengen jaloin taideteos, oli Kaija somistanut talon ympäristön niin keinotekoisesti kuin suinkin. Muuten ei se olisi isännöitsijää pystynyt houkuttamaan. Hän oli itse vielä liian lähellä "luonnonhelmaa", jotta se sinään olisi ollut hänelle mikään nautinnon lähde. Päinvastoin oli luonto hänestä jotakin rumaa, häpeällistä, voitettavaa, vain suurella vaivalla saatiin hänet mukaan tehtaan herrasväen yhteisille juhannusretkille ja hän tunsi itsensä silloin aina tavallista avuttomammaksi ja kömpelömmäksi. Ainoastaan konttoripulpettinsa ääressä hän oli varma, itsetietoinen ja vapaa mies.

Tässä omituisessa, talonpoikaisuuden ja pöyhkeyden, sairaloisen jumalisuuden ja liikemies-ylellisyyden tihentämässä ilmakehässä Kaijasta kasvoi yksinäinen älykäs ja oikullinen ihminen. Se rajaton vapaus ja mielivaltaisuus, jossa hän sai elää, päästi kaikki hänen olemuksensa puolet vapaasti varttumaan, mutta ei rakentanut niille mitään äyrästä eikä uomaa. Ajatukset yhtyivät valtaviksi mielikuviksi, mielikuvat hajosivat tähtisumuna tuntemattomille taivaille. Yksinäisyys tarjosi rannattomat temmellyskentät hänen vallanhimolleen ja hän saattoi kulkea päivät pitkään itsejumaloimisen vaarallisessa hurmaustilassa. Kun hän seisoi korkealla vuorella, kuvitteli hän seisovansa jättiläisvaltakunnan huipulla. Häntä kumarsivat noiden talojen sadat orjat, hänen tahtonsa mukaan jyrisivät rattaiden valtavat väkipyörät…

Mutta näistä häikäilemättömän itsekkäistä unikuvista, jotka alati täyttivät hänen mielensä, ei tiennyt kukaan. Sillä vapaus, joka salaa tahkoi hänen luonteensa julmaksi, oli liian suuri tehdäkseen häijyksi. Hänen sielunsa epätasaisuuksia peitti mitä sovinnollisin luonnonlaatu, mitä tasaisin käytös. Kaija ei koskaan suuttunut, ei koskaan sanonut kenellekään pahaa sanaa. Ja miksi olisi hän sanonut! Kaikki jumaloivat häntä, palvelivat häntä, koettivat silmistä arvata hänen pienimmät toiveensa. Hän oli hyvyydestään ja lempeydestään kuulu kautta koko pitäjän. Kun hän lähestyi, heittivät ihmiset kiistansa ja ilo valaisi heidän kasvonsa. Vanhat mummot tulla köpittivät penikulmien takaa tuota siunattua lasta katsomaan. Ja Kaija hymyili omituista yksinäistä hymyään ja ihmiset luulivat, että se oli heille.