Elämä oli Kaijalle myötäinen ja sentähden ei vielä ollut sattunut mitään yhteentörmäystä hänen pingoitetun sieluntilansa ja ulkomaailman välillä. Mutta kun se sitten sattui, oli Kaijan kohtalo ratkaistu.
Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias.
Oli pilvetön kesäpäivä ja Kaija oli tapansa mukaan paennut hellettä pieneen vilpoiseen lehtimajaan, joka oli hänen mielipaikkansa avaran puutarhan äärimmäisessä kolkassa. Hän makasi pitkällään rahilla ja antoi ajatustensa karkeloida. Tuuli leyhytteli makeaa apilantuoksua hänen sieraimiinsa ja Kaija oikoi suloisen hyvinvoinnin vallassa jäseniään kuin laiska peto…
Ainoa mikä häiritsi hänen onneaan oli toisella puolen aitaa leikkiväin poikien melu. Taas se alkoi lähestyä. Nuo äänet olivat pilanneet koko hänen kesänsä tänä vuonna. Ennen oli tämä kolkka ollut aivan hänen omansa, se oli hänen keksimänsä, palanen viljelyksen muokkaamaa mukavuutta ja syvää luonnonrauhaa, joka uhosi aidan takaa humisevasta hiljaisesta hongikosta. Mutta nyt oli tuo koskematon korpi raiskattu, aidantakainen kallio muuttunut rääsyisten nulikoiden tappelutantereeksi. Maankiertäjät karjuivat hänen pyhäkössään pahemmin kuin erämaan villit. Tämä kiusasi Kaijaa sanomattomasti, se myrkytti hänen elämänsä. Hän olisi tahtonut kieltää, mutta yksinäisyys ja ylpeys estivät häntä antamasta mitään ilmaisumuotoa sisäiselle katkeruudelle, joka pidätyksestä vain kasvoi. Maa aidan ulkopuolella kuului sitäpaitsi työväen alueeseen, heillä oli oikeus siellä liikkua. Mutta oliko oikeus myös huutaa? Monasti oli hän aikonut mainita asiasta isälleen, mutta sitäkään hän ei voinut. Asiahan oli kovin mitätön itsessään. Eihän hän toki voinut ajattaa pois työmiesperhettä vain sentähden, että se oli liian lapsirikas ja vaatimaton kylliksi asuakseen tilanpuutteen vuoksi metsätorpan saunassa. Kaijaa hävetti. Häntä pidettiin hyvänä. Ehkä hän olikin ollut hyvä ennen, mutta nuo kirkuvat kakarat tekivät hänet pahaksi. Hän tunsi vihaavansa heitä kumealla, voimattomalla vihalla, hänen hermonsa olivat pingoittuneet viiltävän kireiksi, tuo syyntakeeton vastavoima oli tehdä hänet hulluksi, se vangitsi hänen aivonsa, se muuttui kaikkivaltiaaksi päähänpistoksi, joka pimitti häneltä maailman, halvasi kaikki muut harrastukset. Kaijan kesytön mielikuvitus oli näitten liian vapaitten huutojen epäkunnioittavasta kosketuksesta vihdoin saanut määrätyn suunnan. Ja hän oli sairas pidätetystä raivosta.
Sentähden kun hän jälleen kuuli nuo äänet, puristui hänen otsansa uhkaavaan ryppyyn. Kahden lapsellisen tahdon itsetiedoton oikuttelu iski täten joka päivä vastatusten hiljaisessa metsänrajassa, kaksi vaistomaista vihollista, joista kummallakin olisi ollut tilaa välttää toisiaan, mutta joista kumpikaan ei tahtonut luopua mielipaikastaan.
Jokainen kirkaisu kuulosti Kaijan korvissa personalliselta loukkaukselta, tahalliselta ilkimielisyydeltä. Hän nousi ja kiersi lehtimajaa kuin ärsytetty peto. Pimeä suuttumus pakahdutti häntä. Hän siirtyi aidan viereen, niin että lapset hyvin saattoivat nähdä hänet ja linkosi heihin surmaavia silmäniskuja. Kuka täysikasvuinen ihminen tahansa olisi niiden äärettömästä raivosta tyrmistynyt, mutta lapset eivät. He olivat välinpitämättömiä hengen voimalle, vaivattomasti, luonnollisesti yliolkaisia synnynnäisessä itsekkäisyydessään, jonka ehdotonta vaatimusta ei vielä mikään elämän kokemuksen ruoska tai älyllisen ja siveellisen harkinnan sovittelu ollut ehtinyt taltuttaa. He jatkoivat leikkejään, huutojaan ja hyppyjään yhteiskunnattomalla ylimielisyydellä, ilakoivat aikansa ja painuivat takaisin metsään. Kaikki näytti rauhalliselta jälleen.
Mutta juuri silloin kuului aivan Kaijan korvien juuressa parkaisu, joka oli pahempi kuin kaikki muut yhteensä. Se oli pieni suvultaan epämääräinen lapsi, joka piteli kahden käden kiinni aidasta ja ulvoi täyttä kurkkua yksinheitetyn syyttävää, epätoivoista huutoa.
Kaija syöksähti likaisen piltin eteen tultaiskevin silmin.
— Mene kotiisi, käski hän jyrkästi.
Lapsi katsoi häneen hievahtamatta ja parkui kahta kauheammin.