Pentti istahti vuoteensa laidalle ja hänen katseensa harhaili hajamielisesti pitkin lattiaa. Hän huomasi olevansa sukkasillaan. Vanhat, punaraitaiset villasukat! Miten ne olivat ilmehikkään näköiset! Hän jäi tuijottamaan niihin. Jokainen esine eli tänään omaa, salaperäistä elämäänsä. Kaikki herätti hänessä mielikuvia, yksin sukatkin. Ne olivat mummun kutomat. Pitkään aikaan ei hän ollut muistanut mummuvainajaansa. Nyt näki hän ilmi-elävänä mummun edessään. Kyyssyselkäisenä hän mennä köpitteli itsekseen pihamaalla tai istui tuvan nurkassa keinutellen ruumistaan ja hyräillen samassa tahdissa jotakin virrenvärssyä vanhanaikaisella, venyvällä kirkko-nuotilla, jonka kansa oli luonut omiksi tarpeikseen jo kauan ennen urkujen aikakautta. Vanhemmuuten hän aina huokaili ja Pentin koulupoikavuosina hän ei lakannut surkuttelemasta nykyajan kansaa. Alati hän hoki: "Onko nyt pakko noin päätään vaivata, pääseehän sitä hautaan vähemmälläkin. Jumala vielä pään sekoittaa. Ei ole hyvä tutkia Luojan töitä. Jos vielä ylpeyden henki saa vallan. Ei Herra anna itseään pilkata. Käy vielä niinkuin vaarillesi. Sekin eli jumalatonta elämää, kiroili ja joi viinaa, mutta kuolikin haasian alle".

Mummu itse kuoli rauhallisella kuolemalla ja vähää ennen lahjoitti hän Pentille kaksi tusinaa harmaita sukkia, jotka hän hämärtyvin silmin pirtin sopessa oli kutonut. Miksi oli hän tehnyt niin? Miksi tekivät ylipäänsä ihmiset mitään? Itsensä vaiko toisten vuoksi, vapaasta tahdostaan vaiko pakosta? Miksi oli mummu kutonut hänelle nuo sukat? Olisihan hänkin ehtinyt hautaan vähemmällä.

Pentti muisti kovin selvästi, mitä hän sanoi, kun hän kurttuisilla, vapisevilla käsillään kantoi sukkanyytin, ainoan perintönsä, Pentin huoneeseen: "Jotta jäisi jotakin mummun muistoa, jotta Pentti muistaisi, että nuo ovat sen vanhan kurppanan kutomat, silloin kun mummua ei enää ole"…

Mitä oli noiden sanojen takana? Eikö niissä värissyt kuolemattomuuden kaipuu, joka kulki kokonaan toista uomaa kuin virsikirjan ja postillan? Tarve painaa leimansa tähän maailmaan, pidentää elämäänsä edes muistolla. Ja niin vaatimattomassa muodossa! Joitakin pareja harmaita sukkia ainoastaan. Mummu parka, hänellä ei ollut varaa pysyvämpään ikuisuuteen! Miten pieni se oli hänen kohdaltaan, miten lyhyt ja rajoitettu! Se mureni vanhojen harmaiden sukkien kera, kuoli par'aikaa yksinäisen nuorukaisen kiittämättömissä aivoissa, sittenkin luultavasti ainoat koko maailmassa, jotka vielä säilyttivät hämärän kuvan vanhasta talonpoikaisvaimosta.

Pentti itse oli kerran unelmoinut paljon kunnianhimoisempia unelmia omasta kuolemattomuudestaan. Siksi oli hän ponnistautunut erämaan povesta ilmoille, tullut laajemmille ja aurinkoisemmille kilpatanterille. Hänen oli onnistunut piirtää nimensä muutamien kymmenien ihmisten tietoisuuteen, siinä kaikki, ei mihinkään muuhun. Heidän kerallaan katoaisi hänenkin nimensä ja elämänsä tietymättömiin, katoaisi hyvin pian. Pentti tunsi sen varmasti, varmemmin nyt kuin koskaan ennen. Ei mitkään voimanponnistukset kyenneet takaamaan hänelle, talonpojan pojalle, sitä sopusointuista siipien kantavuutta, joka tuli sivistyneenä syntyneen osaksi. Hänen ihmistyyppinsä oli epätäydellinen, ylimenoilmiö, traagillinen, mutta ei kaunis, alunpitäen perikatoon tuomittu, pitkospuuksi Suomen suuressa suossa. Hänenkin täytyi vielä alistua vaarinsa kohtaloon: juoda viinaa ja kuolla haasian alle.

* * * * *

Pentti ei ollut tuhma. Hän oli aina nähnyt selvästi itseensä, hän näki kyllä hyvin sen turmion siemenen, mikä hänen sielussaan iti. Mutta hän ei voinut kitkeä sitä pois, se oli jo syntymässä kylvetty. Hänessä asui metsä-ihmisen rajattomuuden kaipuu. Hän oli kyllästymätön, hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Aistien vaatimus ei ollut hänelle mitään suloista hekumaa, nauttiminen ei ollut nautiskelemista, se oli kipeää, kuluttavaa himoa, josta hän tahtoi päästä, mutta josta hän ei päässyt ennenkuin oli saanut tyhjentää maljan sakkaan saakka. Hänen täytyi juoda siksi, että hän kaatui, syödä siksi, kunnes ruumis kieltäytyi enempää vastaanottamasta, rakastaa yltiöpäisesti ja älyttömästi, kunnes yökötys, ihmis-inho ja itsehalveksinta vihdoin lannisti hurjistuneen luonnon.

Se, mikä muille oli leikittelyä, oli Pentille luonnonpakkoa. Hän oli nälkämaiden lapsi. Esi-isien kohmettuneet vietit ja vaistot olivat äkkiä tässä ensimäisessä kultuurin koskettamassa raakamaassa heränneet väkivaltaiseen elämään. Hänellä oli niiden kirvelevä nälkä perintönä. Hän ei voinut mennä välinpitämättömänä ainoankaan ruokapöydän tai juomapaikan, ei ainoankaan naisen ohitse. Vuosisatoja alaspainetut nautinnon-idut puhkaisivat esiin pyyteitä, joita ei yksi elämä jaksanut tyydyttää. Ensimäisen auringonpaisteen niitä hyväillessä ne työnsivät kulumattomasta maaperästään ilmaan ennen tuntemattomia, villeytyneitä jättiläisvesoja. Ja niillä oli jättiläisen ruokahalu. Ne eivät syöneet, ne ahmivat, raatelivat, nielivät pakahtuakseen. Ne ojentuivat kaikkiin ilmansuuntiin, kasvoivat rajusti ja kuolivat pian. Voiman nousu ja tuhlaus olivat ainoat elämäntuntemukset, joista ne tahtoivat tietää.

Täten heittelehti Pentti lakkaamatta hurjuuden ja tylsyyden, himon ja kyllästyksen, kiihkon ja inhon välillä. Väliasteikko puuttui häneltä ja niinmuodoin kaikki taltutetun yhteiskuntaihmisen tavat ja tarpeet. Hän ei pysynyt rajoissa, ei osannut lopettaa siinä niissä muut, hän löi helposti päänsä seinään siinä, missä muut pelastautuivat ehein nahoin ja ainainen skandaali väikkyi hänen päänsä päällä.

Pentti tiesi tämän kovin hyvin, hän tiesi, ettei hänestä koskaan voi tulla viljeltyä ihmistyyppiä, ettei hän koskaan voisi kokonaan voittaa rajuja pyyteitään eikä kankeata makuaan. Sivistys saattoi mennä hänen päähänsä, ei koskaan hänen veriinsä. Mutta sitä eivät muut saisi tietää. Se oli hänen elämänsä pohjimmaisin salaisuus, sen syvin tragiikka, jota vastaan ja jonka puolesta hän joka hetki sai olla valmis taistelemaan pysyäkseen pinnalla. Sitä varten täytyi hänen siepata naamio sieltä, toinen täältä, oppia käyttelemään erilaisia aseita, puhumaan erilaisista asioista, ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja ajatustapoja, kaikkea sitä, mikä häneltä itseltään puuttui.