Ja ehtiäkseen tässä yhdessä elämässä edes päänsä kannalta käydä läpi ne kehitysasteet, jotka kultuuri-ihmisen on omattava ja jotka luonnollisissa oloissa vaativat sukupolvien työtä, täytyi hänen temponsa olla äärettömän nopea. Hänellä ei ollut aikaa noudattaa luonnon hitaita lakeja, nuolena syöksyi hän heti läpi eri säätyluokkien suoraan hengen aatelistoon, mutta oikeastaan pääsi hän ainoastaan henkiseksi nihilistiksi. Nuo moninaiset äkkiä siepatut tiedot, taidot, ajatukset, tunteet ja maailmankatsomukset olivat irrallisina, hedelmättöminä, sikin sokin hänen päänsä täpötäydessä varasto-aitassa. Mitään elimellistä yhteyttä ei voinut syntyä näiden keinotekoisesti koottujen liikatietojen välillä. Pentti piti kunnia-asianaan ymmärtää kaikki elämänilmiöt, vastakkaisimmatkin, mutta tästä ensimäisestä kaikki-hyväksymisen ja kaikki-hylkäämisen väsymyksestä hän ei jaksanut enää nousta. Hän ei päässyt sen pitemmälle kuin että: mikään ei ole mitään, ja sisällistä tukea vaille jäi hän ajelehtimaan hylkynä inhimillisten ajatusten rannattomalle, tarkoituksettomalle valtamerelle.
Murheen sekaisella ironialla totesi Pentti oman pintapuolisuutensa. Hän tunsi ottaneensa asenteen, jota hän ajan pitkään ei jaksaisi kannattaa, vapauden, johon hän ei ollut kypsä, vapauksia, joihin hänellä vielä ei ollut oikeutta. Hän oli ne ainoastaan ryöstänyt itselleen oman käden häikäilemättömällä oikeudella. Hän oli suuri lapsi, täynnä aavistuksia, ituja ja mahdollisuuksia, täynnä omavaltaista, itsekästä tahtomista. Huikaistuin silmin kurkoitti hän kättään elämän hyvää kohti, tavoitti kiinni kaikkea, mikä kiilsi ja kimmelsi, kysymättä ollenkaan oliko se terveellistä vai ei. Ja useimmiten olikin tämä ihanuus hänelle myrkkyä, jota vastaan hän ei ollut immuuni.
Joku kuri, joka olisi pannut ahtaat, vankat rajat tälle virmalle, ala-ikäiselle hengelle, joka olisi kytkenyt sen siihen auran kurkeen, mihin se kuului, olisi sen pelastanut. Mutta Pentti ei tahtonut tietää mistään tällaisista rajoista. Luonto määräsi ne kuitenkin. Se oli ainoa tuomari, jonka hän saattoi tunnustaa. Joka ei jaksanut kannattaa asemaansa, putosi alas. Siinä kaikki. Ja Pentti oli varma siitä, että kun hän kerran putosi, putosi hän suorastaan maantien ojaan, sinne mistä oli tullutkin, kuten tekevät aina nousukkaat, joilla ei ole minkäänlaisen sukuperinnön kannattavaa verkkoa allaan.
Sentähden ei Pentillä ollut varaa paljastaa kenellekään muulle asemansa onttoutta ja horjuvaisuutta, sitä sisäistä pelkoa, joka häntä itseään kalvoi. Hänellä ei ollut varaa olla mieleltään ylväs, hänen asemansa tuomitsi hänet ainaiseksi teeskentelijäksi ja valehtelijaksi, vaille sekä itsekunnioitusta että kunniantuntoa. Joka hetki täytyi hänen käytellä muotoja, jotka eivät olleet hänen omiaan. Hän, jolle vielä itselleen paljous oli tärkeämpi kuin laatu, oppi mittelemään maku-asioissa maan hienointen kanssa. Hän oppi tietämään, mitä ja miten milloinkin tuli puhua politiikasta, tieteestä ja taiteesta, hän arvosteli mitä raffineeratuimpien mittapuiden mukaan teatteria, musiikkia ja maalausta. Hän raivosi epätoivon vimmalla omaa kansaansa kohtaan, jonka raaka korva vielä kaipasi torvisoittoa ja kehittymätön silmä pyysi sirkusta, kuitenkin hyvin tietäen, että hän itsekin marssi mieluummin tahdissa ryssän musiikin jälessä, joka vaikutti patologisesti koko hänen elimistöönsä, kuin haukotteli sinfoniakonserteissa, joissa hän näön vuoksi oli pakotettu istumaan. Ja kun hän oli ollut hienoilla päivällisillä ja käyttäytynyt siellä kaikkien seuratapojen mukaisesti, kohteliaasti ja kohtuullisesti, juoden sopivan määrän viinejä ja hoidellen keskustelua asiallisesti ja arvokkaasti, niin syöksyi hän sieltä päästyään päistikkaa kaupungin epäilyttävimpiin pimentoihin.
Se aistillisen ilon kipinä, joka jokaisesta elämännautinnon kosketuksesta kirposi hänen sieluunsa, yltyi siellä heti hillittömäksi lieskaksi, tuhoavaksi tulipatsaaksi, joka pimitti hänen silmänsä järjettömällä nautinnonhimon tuskalla ja ajoi hänet sokeasti rajattomien irstailujen riistamaille. Hän saattoi silloin hautautua vuorokausimääriksi jonnekin kolmannen luokan syrjäkapakkaan ja juoda itsensä tajuttomaan tilaan. Hänestä tuli täten salajuomari ja salasyömäri, salaraiskaaja ja salamässääjä, yhteiskunnallinen kavaltaja, joka sovinnaisen kuorensa alla suojasi ja salasi raakalaista, vaarallista, mielipuolista ja rikollista väkivallantekijää. Hän ei päässyt siitä erilleen, se oli kytketty häneen elinkautisen vangin katkeamattomilla kahleilla ja hänen täytyi silloin tällöin säästyäkseen sen raivolta, heittää raatelupaloja sen hurjistuneille himoille.
Mutta vaikka Pentti tunsikin, että tämä ei riippunut hänen omasta tahdostaan, että hän siis oikeastaan oli syytön, ei se kuitenkaan vapauttanut häntä omantunnonvaivoista. Hän pelkäsi, että joku saattaisi arvata hänen salaisuutensa, että joku saattaisi ilmiantaa hänet, ja eniten pelkäsi hän siinä suhteessa omaa ruumistaan. Hän kirosi alati mielessään sen suuria, talonpoikais-raskaita, rehellisiä muotoja, jotka eivät tahtoneet jaksaa kannattaa uutta keinotekoista asemaansa. Penttiä oli lapsesta saakka kiusannut tieto siitä, että hän vartaloltaan oli kömpelö ja muodoton: hänen ulkokuorensa oli henkisen miehen asunnoksi aivan liian tanakka ja paksu, hänen kasvonsa epäsäännölliset, karkeat ja pettämättömän lihalliset. Ja hän tiesi, ettei hän tämän yhden elämän aikana ehtinyt muuttaa muotojaan yhtään sirommiksi. Kun hän kaupunkilaisten tapaan valvoi ja elosteli, rääkkäsi hermojaan ja herkutteli, söi ja joi, ei hänen ruumiinsa siitä kulunut hienoksi, kuten hienojen ihmisten, yöelämä ei hionut sitä intressantiksi, vaan turmeltumattomuudessaan se myrkystä turposi ja tursistui vesitautiseksi ja inhoittavaksi, ja hänen kasvonsa saivat pian maalaisjuoppolallille ominaisen pöhötyksen.
Omista piirteistään luki Pentti joka päivä lakia itselleen, niistä näki hän päivänselvästi, ettei hänellä vielä ollut oikeutta kellua pinnalla, ei varaa kaupunki-elämän nautinnoihin. Hänen olisi pitänyt talttua, malttaa mielensä, pysytellä puritaanina ja askeettina tai tehdä lapsia, itsensä kieltävää työtä ja uneksia elämän iloja vasta tuleville polville. Mutta oli myöhäistä enää palata siihen. Hän oli kerran nähnyt edessään maailman kimmeltävät ihanuudet eikä tahtonut hellittää otettaan. Ja mitä varmemmaksi hän tuli otteensa luisumisesta ja taistelunsa epätoivoisuudesta, sitä hulluuttavammin houkutti hänen aistejaan tämän lyhyen hukkuvan elämän hurmaus. Kaikista katkerista kokemuksistaan huolimatta hän ei voinut siihen tottua eikä kyllästyä. Se oli aina yhtä uutta, ihmeellistä ja pyörryttävän mukaansa vetävää.
Se veti Pentin pois työstäkin. Tai oikeastaan hänen täytyi tehdä niin paljon, että hän ei ehtinyt tehdä mitään kunnollisesti. Ennenkuin hän, maalaispoika, jolla ei ollut tukea alhaalla eikä apua ylhäällä, ollenkaan pääsi sisälle siihen kultuuripiiriin, johon hänen kunnianhimonsa kurkoitti, oli hänen täytynyt keinotella kaikilla mahdollisilla elämän-arvoilla. Hänen oli ollut pakko varustaa itsensä sitäpaitsi monella tarpeellisella asialla, m.m. hienoilla tuttavuuksilla, moitteettomilla puvuilla ja rahoilla. Viimeksi mainittu oli vaikeinta. Pentti sai kuten kaikki köyhät ihmiset maksaa joka asiasta moninkertaiset korot ja niiden hankkimiseen täytyi hänen käyttää kaikki kekseliäisyytensä.
Ylioppilas-ajan alkuvuodet olivat vielä verrattain helpot. Maailma oli niin avara, tiet avoinna joka suuntaan, osakunnan kassat käytettävissä ja tulevaisuuden tuulentuvat ehjinä. Pentti oli tunnetusti lupaava ja kyvykäs. Hän lauloi Y.L:ssä ja avusti iltamissa, piti puheita kokouksissa, kävi luennoilla, kirjoitteli sanomalehtiin. Hän julkaisi pienen runovihon, sillä lunastaen pääsylipun taiteilijapiireihin, ja hän hoiteli ylioppilaskunnan luottamusvirkoja. Näillä ensimäisen nuoruuden ylimalkaisilla ansiotöillä hankki hän itselleen joltisenkin kannattajajoukon. Mutta rahoja tarvittiin vuosi vuodelta yhä enemmän, asema kiristyi, ja rahapuuhat alkoivat niellä uhkaavan osan Pentin elämästä. Pienet kunnianhimot olivat suuren vihollisia; ne muodot, jotka Pentti ensin itsesäilytysvaistossaan oli ottanut naamioikseen, tappoivat hänestä alkuperäisen sisällön. Ne päämäärät, jotka hän aikoinaan oli asettanut itselleen, näyttivät hänestä päivä päivältä yhä tarkoituksettomammilta.
Siksi paljon oli Pentti ollut taiteilijain parissa, että hänkin oli oppinut halveksimaan akateemisuutta ja porvarillisuutta, aivan niinkuin hän olisi ollut yksi heistä. Se ihailu, jota hän alussa oli tuntenut yliopistollista henkeä kohtaan, oli vähitellen muuttunut syväksi ylenkatseeksi. Suurella kaunopuheisuudella hän osasi kuvailla sen varjopuolia: miten se puhalsi erämaiksi ihmissielut kuin samum-tuuli, miten yliopisto, joka oli pystytetty taikauskoisen kansan keskelle kuin vaskinen käänne korpeen, hengettömänä hirviönä kivettävän Medusan tavoin nyt katsoi kuoliaaksi kaiken elämän, tappoi taiteen, alensi tieteen viisastelujen ja virka-arvojen astinlaudaksi… Kandidaattitutkinto, hänen lähin käytännöllinen päämaalinsa, tuntui hänestä inhoittavalle jo aatteensa puolesta, se oli kuin selän köyristys byrokraattisille ennakkoluuloille. Mutta Pentillä ei ollut mitä panna sijallekaan. Hän oli hengen ylimys ilman pääomaa.