Ja kuitenkin hänen täytyi vedota sekä yliopistoon että porvaristoon aina tarpeen vaatiessa. Yhä suuremmalla kyynillisyydellä heitteli hän valheita ympärilleen.
Mutta vuodet kuluivat, hän oli jo vanha ylioppilas ja yhteiskunta alkoi vaatia häneltä työn tuloksia. Hän syytti köyhyyttään ja monien pikku virkojensa paljoutta ja koetti täydellä todella pakottaa itsensä tuohon vastenmieliseen lukutyöhön. Mutta se ei käynyt enää. Päivästä päivään hoidettavat vekselit veivät hänet alati ulko-elämään ja kiinnittivät hänet Helsinkiin.
Kotitalossaankaan hän ei enää ollut käynyt vuosikausiin. Syyksi siihen hän ilmoitti työn, virantoimitukset, jotka sitoivat hänet määrätyiksi tunneiksi kaupunkiin joka päivä. Ja isä oli tyytyväinen ja kiitollinen näistä selityksistä. "Saa kiittää Jumalaa niin kauan kuin on työtä näinä aikoina, jolloin on niin paljon työttömiä ja leivättömiä ihmisiä".
Tämä valheellinen suhde kotiväkeen vaivasi Penttiä melkein enemmän kuin keinottelut toveripiirissä. Ja yhä uudestaan ja uudestaan hän teki itselleen kivi-kovan lupauksen viedä lukunsa johonkin päätökseen ja sitten vakiinnuttaa asemansa säännöllisellä työllä, millä tahansa.
Hän teki rehellisiä ponnistuksia päästäkseen maallekin saadakseen rauhassa työskennellä, mutta se ei ollut enää mahdollista. Kiristyväin raha-asiain verkko oli jo kiertynyt kuin rautavanne hänen ympärilleen. Hän oli Helsingin vanki.
Mutta kun hän kerran oli Helsingissä, oli hänen mahdotonta pysyä kotona työpöytänsä ääressä. Taloudelliset huolet sitoivat hänen ajatuksensa. Ja jo kavioiden kapse, joka kadulta tunkihe sisään, sytytti hänen vereensä tuon levottoman polton, joka oli koko hänen turmionsa alkusyy.
Tuon kivillä lasketun, hedelmättömäksi lannistetun luonnon keinotekoinen jyry oli seireenein soittoa hänen korvilleen, ja aavistus siellä paraikaa kuohuvista elämännautinnoista ei antanut hänelle rauhaa. Hänen täytyi jälleen syöksyä ulos…
Sitten tuli lisäksi epätoivo. Pentti näki olevansa syvyyden partaalla, luisulla pinnalla, josta ei enää mikään mahti maailmassa voinut häntä pelastaa. Nousukasta ei voinut kannattaa muu kuin työ ja sitä hän ei ollut ehtinyt tehdä. Hän oli noussut vain langetakseen takaisin.
Nyt oli vihdoin tullut tuo pelätty hetki. Ja vaikka Pentti jo kauan oli valmistanut itseään siihen, totuttanut itsensä perikadon ajatukseen, ei hän sentään ollut tyynin mielin voinut antautua. Hän oli vielä viimeisillä voimillaan pannut aikaan väkivaltaisen ajojahdin rahan jälkeen ja huomattuaan sen turhaksi, oli hän ollut tuskasta ja tuhon pelosta aivan mieletön, hurjistellut kuin hullu unhoittaakseen, kuollakseen tai tullakseen tylsäksi. Ja lopuksi vasta, kun rääkätyt, ruoskitut hermot olivat aivan halvautuneet, oli hän saanut itsensä suostutetuksi alistumaan tappioon, joka ei kuitenkaan enää ollut vältettävissä.
Nyt tunsi hän jo kuuluvansa laitakaupungin ihmisyyteen. Eilen oli hän jo käynyt läpi koko tulevan elämänsä, tehnyt tuttavuutta uuden sukunsa kanssa. Sen masentavampaa alennustilaa ei voinut enää tulla.