* * * * *

Hän heräsi sameaan iltapäivään jossakin vieraassa komerossa muistamatta ollenkaan, miten oli joutunut sinne. Hän kurkisti ulos pienestä, likaisesta neliruutuisesta ikkunasta, jota paljaat, romuiset pelargonian rungot kiertelivät. Ulkona satoi tihua ja kaksi mustaa kissaa istui liikkumattomina vastatusten sadetta pitämässä ikkunalaudalla, joka oli melkein maan tasalla.

Penttiä puistatti. Hänen päänsä oli raskas ja silmänsä turvoksissa, ja niinkuin pahantekijä pujahti hän kenenkään huomaamatta ulos takaiselle kujalle. Hän tunsi itsensä saastaiseksi ja kunniattomaksi. Hän ei tahtonut tavata ketään tuttavaa, hän ei uskaltanut mennä keskikaupungille. Hän käveli tietymätöntä, määrätöntä, elämään kyllästynyttä kävelyä. Ja häntä vastaan tuli lukemattomia samanlaisia väsyneitä, loppuun rääkättyjä ihmisiä. Ei koskaan ollut hän vielä nähnyt niin paljon onnettomia…

Hän oli joutunut keskelle köyhälistön pyhäpäivää.

Ja suurkaupunki syöksi onkaloistaan ilmoille kaikki raskaan työviikkonsa mustat orjat. Se purki taivasalle maan-alaisista konehuoneistaan hämärän kansaa, joka harvoin näki aurinkoa, rumia, kuihtuneita ihmis-olioita, jotka eivät ollenkaan käsittäneet, miksi he olivat heitetyt elämän kurjuuteen…

Häntä vastaan tuli säälittäviä, näivettyneitä pariskuntia, miehiä tytöt kainalossa ja vanhoja mummoja virsikirjat nyytissä. Heissäkin eli siis itsepettäjän itu, pyrkimys ilon harhaluuloon niinkuin Pentissäkin, epätoivoisten sielujen taikauskoinen kurkoitus onneen, kaikkeen siihen, jota ei näe, jota ei ole, mutta jonka pitäisi olla…

Koneellisesti seurasi Pentti paksun ihmisvirran yhteistä tahtoa. Hän ei eronnut heistä mielestään enää miksikään yksilöksi, hänkin oli vain samaa rahvasta, samaa elämän murtamaa aines-massaa… Sillä oli enää vain yhteinen sielu, joka kammoksui tätä pyhäpäivän hiljaista tyhjyyttä, jolloin rattaat seisoivat ja turtuneet aivot alkoivat lähettää esille arvoituksia ja kysymyksiä, joihin ei ole vastausta…

Pentti ei tahtonut myöskään mitään ajatella, ei uskaltanut. Hän pyysi vaan tappaa aikaansa ja ajatuksiaan.

Hän meni muiden mukana niihin huvipaikkoihin, joita oli tarjolla.
Elävistä kuvista Eläviin kuviin…

Hänen hermojaan tyynnytti ihmeellisesti tuo tylsä mielenkiinto, kaikki muuttui yhdentekeväksi, omantunnonvaivat lakkasivat ja kurjuuden löyhkällä ja kaiken-turhuuden-tunnolla kyllästetty ilma turrutti aistit suloisesti raukaisevalla helteellään… Hänen oli siinä hyvä olla. Kone surisi lakkaamatta kuin yhteiskunnan ratas, kuvat vaihtuivat, ihmiset menestyivät ja sortuivat, siinä murhattiin, myrkytettiin, varastettiin ja annettiin anteeksi, kärsittiin ja tehtiin vääryyttä, tapeltiin ja pelastuttiin kepposten avulla… Siunattu komedia, epätoivoisten lohduksi keksitty! Se tasoitti ilon ja huolen, teki autuaan tylsäksi, löi lamaan aistit ja ajatukset, tahdon ja tunteen, pelasti olemasta kahden avuttoman itsensä kanssa, kuulemasta levottoman sydämensä ja päänsä myötäsyntynyttä kaipuuta ja kyselyä. Vanha, vaivautunut työmies torkkui Pentin toisella puolen ja toisella puolen istui yksinäinen, keskenkasvuinen tyttö, joka pimeässä harjoitti jalkakurtiisia ja väliajalla iski silmää lapsellisesti ja turmeltuneesti…