* * * * *
Taas soi ovikello.
Pentti säpsähti hereille horrostilastaan. Jäykkänä kauhusta tuijotti hän oveen. Hänen hengityksensä melkein salpautui. Hän pelkäsi. Mitä? Tuota ovea, jonka takana seisoi pyöveli, joku tuntematon, joka toi mestausmääräyksen, kuolema…
Kuoleman edellä vain tuollaiset kuvasarjat kulkivat. Koko elämä.
Näkikö hän sen nyt edes oikeassa valossa?
Pentti huomasi, että hänen poskensa oli märkä, että hän oli itkenyt tietämättään…
Kello helähti vielä kerran vihaisesti. Pentti luuli hermojensa katkeavan. Tätä ei voinut kestää. Hänen täytyi päästä ulos tästä kidutuksen kammiosta, jossa hän istui saarroksissa, niinkuin loukkoon ahdistettu eläin. Nopeasti puki hän ylleen ja melkein juoksujalkaa kiiruhti hän alas portaita välttääkseen tapaamasta vastaantulijoita. Kadulla vasta hän vähän rauhoittui.
Maailma oli tänään kokonaan toinen kuin eilen. Likaisesta sade-ilmasta ja tahmeasta sunnuntai-yleisöstä ei merkkiäkään missään. Ihmiset tulvehtivat keimaillen ja ilakoiden kauniissa keväisessä puolihämärässä. Heidän hermoissaan tuntui olevan sähköä, samaa salaperäistä odotusta kuin luonnossakin, tuntemattoman ilon janoa. Ja kaikkien silmistä tuikahteli sama epämääräinen kimmellys. Katu kannatti niin keveästi, se nosti jalat maasta aivan itsestään.
Sinä vuonna oli kevät tullut tavallista aikaisemmin. Oltiin vasta huhtikuun puolivälissä, mutta kadut olivat jo kuivat, lumi poissa, ilma leuto ja täynnä maan-alaisen puhkeamisen tuoksua.
Pentti käveli ja unohti hetkeksi tuskansa. Hänen silmänsä uivat tässä haaveen ja kaihomielen kyllästämässä hämärteessä ja maailma näytti niin oudon kauniilta…
Mutta sitten palautuivat entiset painostavat mielikuvat uudelleen. Hänen kohdaltaan oli maailman kauneus lopussa. Kenties oli tämä viimeinen kevään ja ilon himarrus, jonka hänen silmänsä enää koskaan näkisivät. Ellei hän joutuisikaan tyrmään, niin ainakin takaisin korpeen, mistä oli lähtenytkin, ijäkseen salomaiden hiljaiseen hautaan, jossa niin monta rappiolle mennyttä elämää sai unohduksen rauhan ja anteeksiannon.