Tapahtuma jäi kammottavaksi ja hämäräksi. Arveltiin, että joku rosvo oli pelästyttänyt Kaijan niin, että hän siitä oli saanut tällaisen aivotäräyksen. Toiset luulivat hänen tulleen mielenvikaiseksi. Hänet lähetettiin hermoparantolaan ja hän palasi sieltä vasta puolen vuoden kuluttua.
Mutta entistä Kaijaa ei enää nähty milloinkaan. Nuoren tytön sijasta tuli takaisin vanha nainen. Hänen ihonsa kukkeus oli kadonnut, hänen hymynsä oli poissa, hän oli muuttunut umpimieliseksi ja uskonnolliseksi kuten hänen äitinsäkin.
Kaija oli odottamatta langennut korkeista pilvilinnoistaan todellisuuden kuiluihin ja tämä lankeemus oli tehnyt hänet lapsesta vanhaksi. Mutta synnintunto ei ollut voinut tappaa hänen mielikuvitustaan, se oli vain muuttunut pakanallisesta kristilliseksi. Se oli nyt nöyryytetty, muserrettu, johdettu ymmärtämään ihmisten kurjuutta ja etsimään Jumalan valtakunnan iankaikkista rauhaa. Palavan uskon hehkulla hekumoi se nyt Herran Sebaotin taivaallisissa kartanoissa.
Maanpäällinen koreus unhoittui häneltä. Puutarha villiytyi, aidat ratkeilivat ja mellastavat lapsilaumat tekivät partioretkiä aina valkean talon portille saakka. Se ei häirinnyt Kaijaa enää. Hän istui hartauskirjansa ääressä ja rukoili Vapahtajaltaan syntein anteeksi antamusta…
Mutta isännöitsijä suri tytärtään. Kaikki hänen ylpeät tulevaisuuden suunnitelmansa olivat rauenneet tyhjiin, kun tämä ainoa lapsi häneltä vietiin. Ja katkerasti hän päätteli sen olevan äidin perintöä…
ARVOSTELIJA
Toivo Tikka oli ammatiltaan taide-arvostelija. Ei mikään tuollainen suur-arvostelija, jolla olisi ollut onni olla oikein jonkun erikoisalan tai yhteiskunnallisen arvonimen omistaja ja jonka elämänjuoksu arvokkaasti olisi mutkitellut puhujalavan ja juhlapäivällisten väliä. Ei, kaikkea tuota Toivo Tikka syvästi halveksi. Hän oli todellakin sekä liian ylpeä itsestään että liian varma asiastaan turvautuakseen mihinkään ulkonaisiin todistuskappaleihin. Hän oli hieno ihminen ja sentähden hän olikin vain tuiki pieni pienois-arvostelija, mutta sellaisenaan aivan mallikelpoinen ja virheetön. Ei mikään keskittyminen rajoittanut hänen henkensä vapaata lentoa, ei minkään taiteen petollinen ammattinäppäryys kyennyt salaamaan sisällistä tyhjyyttään hänen aina terävältä silmältään. Tässä synnynnäisessä teräväsilmäisyydessä ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan, ja sitten oli hänellä vielä lisäksi eräs etu, joka teki hänet kerrassaan voittamattomaksi, peljätyksi ja kunnioitetuksi kautta maan; hänellä oli se, mikä kaikilta muilta julkisen sanan miehiltä puuttui, nimittäin järkähtämätön ja varma maailmankatsomus: syvä vakaumus ihanteen, etenkin taiteellisen ihanteen saavuttamattomuudesta ja yleensä kaiken inhimillisen työn ainaisesta epätäydellisyydestä. Pienin yrityskin siihen suuntaan oli anteeksiantamaton pyhyyden loukkaus. Tätä unohdettua totuutta kuuluuttaakseen oli Toivo Tikka ryhtynyt arvostelijan raskaaseen tehtävään. Hän vältti nimittää sitä ammatiksi, sillä kuten kaikki hienot ihmiset, oli hän olemukseltaan äärettömän ylimysmielinen eikä sietänyt edes puhuttavankaan rahatyöstä. Työ sinään oli jo rikkomus ihannetta vastaan, mutta koska maailman epätäydellinen järjestelmä kaikesta huolimatta pakotti jokaisen näyttelemään jotakin aktiivista osaa, oli hän valinnut itselleen sen, mikä hänen mielestään oli ihmiselle arvokkain: olla ainaisen pahan omantunnon apostoli, ainaisen tyytymättömyyden ja nöyryytyksen pyhä kylvömies itsekylläisten ihmisten joukossa.
Tätä kaikkea ja paljon muuta vielä ajatteli Toivo Tikka eräänä kauniina kevät-iltana Alppilan parvekkeella vedellessään sauhuja hyvästä sikarista hyvän päivällisen jälkeen.
Toivo Tikka ei ollut yksin. Hänen vastapäätään istui hänen maalaisserkkunsa Lauri Korpela, joka säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa teki pääkaupunki-matkansa ja silloin aina syötti ja juotti ja puhutti serkkuaan oikein maakarhun kyllästymättömyydellä. Toivo Tikka taaskin käsitti nämä kohtaukset esteettisesti: pieni tallintakainen tuulahdus kutkutti niin suloisesti hänen viisaustieteellistä hermostoaan.
He olivat kumpikin hetkiseksi vaienneet, ja tällä aikaa oli Toivo Tikka jo ehtinyt pitää pienen kriitillisen keskustelun korkeamman järkensä kanssa. Sillä hän ei koskaan unohtanut olevansa arvostelija ja hän tunsi olevansa asemastaan hirvittävän vastuunalainen. Aina käytti hän tämän korkeamman järkensä jarrulaitosta sekä muiden että itsensä suhteen. Ja mihin olisi hän joutunutkaan ilman sitä! Olisi tietysti hairahtunut hyveen polulta ja syössyt niinkuin muutkin turhan taistelun ja tavoittelun toivottomalle kilparadalle. Hän olisi kenties niinkuin muutkin tehnyt huonoja runoja ja näytelmiä, epäkypsiä romaaneja, puolikelpoisia tauluja ja ties herra mitä kaikkea epätäydellistä, ja sitten pudonnut ammutuin siivin alas. Ei, parempi sentään itse ampua! Aina niitä vain putoilee ja kuolee…