Toivo Tikka hymähti itsekseen. Oikeastaan se oli mielihyvän hymähdys. Ei siltä, että hän olisi ollut mikään erittäin pahansisuinen ihminen, hänellä oli ainoastaan tavallista kehittyneempi järjestyksen ja kauneuden tunto: hän ei voinut sietää millään alalla minkäänlaisia nousukkaita. Ja sentähden hän oli syvimmässään sittenkin iloinen, että hänellä oli arvostelijan toimi, tämä sivistyshistoriallinen, julkisen järjestyksen valvojan jalo toimi, joka velvoitti hänet pitämään huolta siitä, ettei kukaan saanut lentää pitemmälle kuin siivet kannattivat.
— Sanoitko sinä jotakin? kysyi maalaisserkku.
— En, en kerrassaan mitään.
— Olin oikeastaan päättänyt valmistaa sinulle yllätyksen, mutta mitäpä niistä lapsellisista salaamisista, jatkoi Lauri Korpela. Voinhan sen nyt hetikin ilmaista sinulle, niin on aihetta jatkaa näitä kemuja. Minulla on ilonaihetta, näes. Minulta ilmestyy novellikokoelma!
Toivo Tikan alahuuli lerpahti puoli tuumaa alemmas. Kaunis ilon-aihe todellakin!
— Ja sentähden olet siis tällä kertaa tullutkin? kysyi hän surkuttelevasti.
— Niinpä niinkin. Eikö ole ollut syytä?
Ja tämän luonnonlapsen kasvot loistivat teeskentelemätöntä riemua.
— Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla tulematta, sanoi Toivo Tikka varovasti.
— Miksi niin?