— Mahtaako se olla mitään arvokasta!
— Minulle se on, näetkös. Ja mitä minä muista välitän!
Toivo Tikka tunsi ärsyttyvänsä.
— Ei ole oikeutta olla noin itsekäs, sanoi hän. Jos vähänkin rakastaisit suomalaista taidetta, et kehtaisi pilata sen historiaa ala-arvoisilla tekeleillä. Sitäpaitsi ovat esikoisteokset aina mahdottomia. Minä annan sinulle hyvän neuvon. Pane se kymmeneksi vuodeksi vielä pöytälaatikkoon, silloin huomaat, että nyt olin oikeassa ja kiität minua. Heität sen tuleen etkä enää ajattele mahdottomuuksia.
— Tuota sinun neuvoasi seuratenhan ei kukaan koskaan voisi julkaista mitään.
— Ei, ei. Ei ole tarviskaan. Meillä ei vaan synny mitään neroja, siitä voit olla varma.
— Mutta jos itse uskoo keksineensä jotakin uutta! Minäkin olen vakuutettu, että sanon sellaista, mitä ei koskaan ennen ole sanottu…
— Uutta! Oletko sitten aivan pähkähullu! Ei ole mitään uutta auringon alla. Olet lukenut liian vähän kirjallisuutta. Lopetit opintosi kesken. Sulkeudupas edes viideksi vuodeksi kirjastoon, niin kyllä huomaat, ettet voi sanoa enää mitään uutta.
— No uudella tavalla ainakin! Ja täytyyhän ihmisen saada kulkea porraspuita pitkin, jos mieli kehittyä, ensin tehdä huonompaa voidakseen myöhemmin tehdä parempaa. Siihen minä vaan uskon. Jos en vielä, niin joskus ehkä voin tehdä jotakin oikein hyvää.
Toivo Tikka haukotteli.