Kaarina oli liikemiehen tytär Uudeltamaalta. Reppu selässä oli hänen isänsä aikoinaan lähtenyt maailmalle kotitorpastaan, käynyt koulua sen verran, että oli päässyt lukemisen makuun ja sittemmin hankkinut tietonsa ja taitonsa omin päin. Hänellä oli elämänsä ijän ääretön tiedonjano, vankat aivot ja tavaton työkyky. Nuoruudessaan oli hän hankkinut elatuksensa minkä milläkin, vuoroin herrana, vuoroin työmiehenä, vuoroin mekaniikan ja matematiikan kimpussa hikoillen, vuoroin taas tukkitöissä ja uutisrakennuksilla. Myöhemmin hänen elämänsä vakiintui, hän sai haltuunsa pienen sahalaitoksen, perusti oman kauppaliikkeen ja seikkaili sittemmin enää uusilla keksinnöillä, joihin hän tuhlasi rahaa tavattomasti, ja kuoli lopuksi yhtä köyhänä kuin oli alkanutkin. Nämä olivat lyhyesti kerrottuina hänen ulkonaiset vaiheensa.
Tällä itseoppineella miehellä, joka vanhemmuuten oli kuin vaeltava ensyklopedia, oli taikauskoinen kunnioitus tietoa kohtaan, ilo ihmisviisaudesta oli hänen korkein ilonsa. Tosin ei hän myöskään halveksinut aineellista hyvää. Kaarinan kasvin-aikana syötiin ja juotiin hänen kodissaan hyvin. Tai oikeastaan se ei ollut mikään koti sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaarinan äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan, ja talous oli palvelijoiden käsissä. Mutta hänen mielestään oli kaikki juuri niinkuin ollakin piti. Hän saattoi lymytä omiin soppiinsa milloin tahtoi, ilman että kukaan kysyi häntä. Mutta hänen suurin ilonsa oli sentään istua laajan ruokasalin herkkuja notkuvan pöydän ääressä isänsä vieressä, silloin kun oli vieraita. Sillä ne eivät olleet mitään tavallisia vieraita. Tämä pöytä oli kokouspaikka, jossa vaihteli mitä erilaisin yleisö, ja Kaarinan mielestä koko maailman mahtavin: suurporvareita ja talonpoikia, konemestareita ja pankkiherroja, ulkomaalaisia laivakippareita ja kauppa-asioitsijoita. Rahaa tuli ja meni. Kaarinan isän asema oli siihen aikaan loistavimmillaan ja vaikkakin hän jo oli vanhanpuoleinen, oli hän mieleltään vielä nuori ja elämään kyllästymätön niinkuin kaikki myöhään rikastuneet, joiden nuoruus alkaa vasta rahan mukana. Kaarinan ei siis koskaan tarvinnut kokea puutetta minkäänlaista, hänellä ei ollut lapsuudessaan edes kaukaisinta aavistusta niistä tukalista olosuhteista, joissa hänen isänsä oli saanut kamppailla nuoruusvuotensa. Hän sai kasvaa kuin auringonruusu tämän voimakkaan uutisraivaajan työn turvissa.
Kaarina lähetettiin kouluun Helsinkiin ja sijoitettiin asumaan sivistyneeseen perheeseen. Hänen asiakseen jäi tässä suhteessa korvata kaikki vanhan isänsä laiminlyödyn kasvatuksen puutteet. Ja Kaarina täytti kauniisti isänsä toiveet. Hän oli älykäs, hyvin vastaanottoinen vaikutuksille ja koko hänen olemuksessaan oli kaiken aikaa vaistomainen kurkoitus elämän hienostukseen päin. Pääkaupunkilainen kultuuri meni hänen vereensä nopeasti ja tässä uudessa, ohennetussa ilmakehässä hän puhkesi kuin perho kotelostaan. Puolikasvuisesta maalaispullukasta tuli ennen pitkää sorja, notkeavartaloinen tyttö. Hänen keltaisen-ruskeat silmänsä saivat mantelinmuotoisen kaarroksen ja suupielissä alkoi asustaa suloinen, epämääräinen väreily, joka ilmaisi yht'aikaa uteliaisuutta, lapsellista itsetietoisuutta ja nautinnonhimoa.
Hän oppi myös liikkumaan salongeissa kuin ylhäinen nainen ja ymmärsi varsin hyvin sen sivistyksellisen aste-eron, mikä oli näiden vanhojen helsinkiläisten kotien ja hänen oman kotinsa välillä, jossa kyllä palveltiin tietoa ja taitoa, mutta jossa ei vielä ollut tilaa ainoallekaan korkeamman aistiviljelyksen ilmaukselle. Joku vanha väripainos edusti siellä kuvaamataidetta, gramofoni musiikkia, tietosanakirja kirjallisuutta. Se oli karua ja alkeellista. Mutta isän henkilökohtainen etevämmyys korvasi Kaarinalle monin kertaisesti näiden ulkonaisten muotojen epätäydellisyyden. Hän ei koskaan voinut lakata ihailemasta hänen loppumatonta tiedonjanoaan ja itsehankittua tietorikkauttaan ja hänen jykevää, asiallista, omalla voimallaan käypää aivokoneistoaan. Sellaista ei Kaarinalla enää ollut ja hän tunsi itsensä aina heikoksi ja mitättömäksi tämän suuren, miehekkään alkuvoiman rinnalla.
Kaarina ei enää omasta alotteestaan olisi jaksanut hankkia valoa hengelleen. Hänellä ei ollut mitään halua etsiä totuutta eikä manata elämää kaksintaisteluun. Ponnistus oli hänen luonteelleen vastenmielistä. Hän oli koulujen tyypillinen aikalainen, jäljentävä, ei tuottava, holhottava ja hoidettava, liian laiska itse ottamaan selvää mistään. Hänen harrastuksensa oli korkeintaan personallista, ei koskaan asiallista, nautinnonhimoa, ei hengen kipeää kaipausta. Mutta näillä ominaisuuksilla varustettuna hänestä tuli mallikelpoinen oppilas. Ja kun hän ei ollut vähälahjainen eikä tyhmä, täytyi hänen nykyisen koulukasvatuksen pakosta olla suorastaan etevä. Hänen velttoihin, viisaisiin aivoihinsa sai kuka tahansa mielin määrin piirrellä kuvia ja ajatuksia ja kuka tahansa onkia ne sieltä ulos, joka vain viitsi sen vaivan nähdä. Ja koska opettajat juuri sitä varten olivat olemassa, toimittivat he tämän työn molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Kaarina itse ei tehnyt mitään koko kouluaikanaan. Ja kun tämä mukavuudentila kuitenkin tuotti hänelle mitä parhaimmat arvosanat, antoi se ikäänkuin jonkinlaisen oikeutuksen hänen tahdottomalle olemukselleen, iski itserakkaan ylpeyden hänen tyyneen, väkevään vereensä, ja hän kielsi elämän vaikeudet niinkuin toiset kieltävät Jumalan.
Kun Kaarina tuli ylioppilaaksi, oli itsestään selvää, että hän varakkaana, hyväpäisenä ja lupaavana oppilaana jatkaisi lukujaan. Ajan henki vaati sitä. Kaarinalle itselleen se oli muoti-asia, hänen isänsä taaskin toivoi täten turvaavansa tyttärensä tulevaisuuden, tahtoi kouluuttaa hänet itsensäelättäjäksi. Päähän talletettu omaisuus oli hänen mielestään varmin.
Mutta nyt tuli selvästi näkyviin se keskityksen puute, se yksilöllisen välinpitämättömyyden henki, minkä Kaarina oli saanut koulusta hyvien todistustensa kaupanpäällisiksi. Hänestä oli vallan samantekevää, mille tielle lähteä ja vilpittömällä kuuliaisuudella hän kysyi isänsä tahtoa. Tämä väistyi vaatimattomasti neuvonantajan ja holhoojan virasta. Kaarina, joka oli saanut niin hienon kasvatuksen, tiesi kyllä itse paraiten, mitä piti tehdä. Isällä oli rajaton, ihaileva luottamus tyttäreensä.
Kaarina lähti siis yliopistoon tunnustelemaan itseään ja etsimään jotakin elämäntehtävää.
Hän tanssi aikansa, ei kuitenkaan niin kauan, että olisi ehtinyt siinä vanheta tai viisastua. Elämä oli hänen mielestään vain suurta juhlahumua, ja hänestä oli ihanaa antaa tapausten tahdottomasti kiertyä ympärilleen, kellua kuin kaarnan kuori tuntemattomain tuulten keinuttamalla ulapalla.
Se hengen itserakas velttous, joka kouluoloissa oli merkinnyt laiskuutta, muuttui erotiikan alalla naiselliseksi passiivisuudeksi. Rakkaus oli hänelle samaa kuin tulla rakastetuksi. Hän itse ei tehnyt siinäkään asiassa mitään, tai oikeastaan kaikki hänen tekonsa olivat melkein huomaamattomia, jonkinlaista pehmeää, kissamaista liikehtimistä vain, lekottelua, lepäilyä, epämääräistä päättämättömyyttä, pidättyväisyyttä, juuri sellaista, joka on omiaan saattamaan miehet hulluiksi. Kaarina rakasti ainoastaan itseään ja muodosti juuri senvuoksi ikäänkuin suljetun voimakeskuksen, jota kohti kaikki pyrkivät. Hän eli alinomaisen rakastelun ympäröimänä ja viihtyi siinä kovin hyvin. Kirjoja hän ei avannut nyt enemmän kuin ennenkään, kaikki abstraktinen oli hänelle kauhistus. Ainoastaan elävien ihmisten välityksellä voitiin hänen aivoihinsa johtaa sähköä. Mutta silloin hänen kirkas, taipuisa ajatuskykynsä veikin voiton kaikista muista.