Yhtä vähän kuin hänen järkensä tunnusti mitään vaikeuksia, tunnusti hänen sydämensä minkäänlaisia vaaroja. Pelko oli hänelle luonnotonta. Hänellä oli myötäsyntynyt itsesäilytysvaisto, joka ei koskaan pettänyt. Ja niissä sivistyspiireissä, joissa hän seurusteli ja joissa ei mikään karkeampi väkivaltaisuus tullut kysymykseen, saattoi hän tällä aistillisella välinpitämättömyydellään velloa kauan sievästi ja esteettisesti kaikkien särmien ylitse. Tällaista ylimalkaista keimailua olisi kestänyt vieläkin kauemmin, ellei sattuma olisi antanut asioille ratkaisevaa käännettä.
Kaarina oli aina valinnut ihailijansa itseänsä ylhäisempien joukosta. Se imarteli hänessä jotakin syvää, itsetiedotonta nousukasvaistoa. Sentähden hän myös melkoisella mielihyvällä sieti sen nuoren vapaaherran kosiskelua, josta sittemmin tuli hänen miehensä. Hän nautti yhtä paljon hänen epätoivostaan kuin hänen komeasta ulkomuodostaan. Oli hauskaa nähdä hänet polvillaan maassa, mutta oli myös hauskaa ylvästellä hänen rinnallaan julkisissa tilaisuuksissa. Ja niin he siis kävelivät yhdessä, ajelivat, luistelivat, pelasivat tennistä ja tanssivat. He käyttivät hyväkseen kaikki vuoden- ja vuorokauden ajat, pitelivät toisiaan kädestä kiinni, katsoivat toisiaan silmiin, erosivat ja yhtyivät, suuttuivat ja suutelivat.
Mutta rakastunut parooni oli vielä verrattain nuori ja siitä syystä holhouksen-alainen kuten kaikki parempien perheiden lapset. Hänellä oli periaatteellinen isä ja uskonnollinen äiti, jotka yhteisvoimin valvoivat hänen sielunsa ja ruumiinsa puhtautta. Hänen täytyi joka päivä varmuuden vuoksi tehdä tiliä kaikista vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista, jott'ei hän hetkeksikään pääsisi hairahtamaan oikealta polulta. Tämä toimenpide oli omiaan suuresti vartuttamaan hänen intelligenssiään. Hän oppi jo varhain kulkemaan valheen kengillä ja kehittyi mestariksi perhepetoksen alalla. Yhden ainoan kerran hän ainoastaan kompastui, ei osannut pettää tai petti vain puoleksi. Hän paljasti suhteensa Kaarinaan. Mutta Kaarina ei koskaan päässyt selville siitä, oliko hänen kohtalonsa sillä kertaa määrännyt pelko, typeryys vaiko tahallisesti laskettu juoni.
Näin kertoi Aarne asian Kaarinalle: Hänen myöhäiset kaupunkiretkensä olivat herättäneet kotona pahoja epäluuloja. Pelastaakseen maineensa oli hänen silloin täytynyt ilmoittaa olleensa Kaarinan kanssa ja pelastaakseen Kaarinan maineen oli hänen täytynyt tunnustaa, että he olivat kihloissa. Ja nyt heitä odotettiin perhekutsuille.
Kaarina kuunteli tätä kaikkea kuin satua, oudoksuen, pää täynnä hämäriä mielikuvia. Hän huomasi, miten vanhalle sisällölle äkkiarvaamatta annettiin uudet muodot. Ei hän ollenkaan ollut tiennyt olevansa kihloissa. Mutta nähtävästi hän siis oli. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän otti tämän tapauksen vastaan yhtä tahdottomasti kuin kaikki entisetkin elämänkokemuksensa. Se oli vielä liian kaukainen, liian ulkopuolinen, jotta se olisi voinut herättää hänet siitä uhkarohkeasta unissakulkijan tilasta, missä hän vaelsi. Se oli vain yksi ihme lisää hänen uteliaille silmilleen. Sillä vieläkään hän ei tunnustanut mitään vaaraksi itselleen: elämä oli ollut hänelle niin helppoa, ettei hänen koskaan vielä ollut tarvinnut vedota tahtoonsa, ei koskaan vielä koetella voimiaan. Hänellä oli siis varaa kaikkeen. Välinpitämättömästi hän antoi ohjata itsensä vapaaherralliseen kotiin, salli työntää itsensä ovesta sisälle ja kaiken lopun tapahtua yhtä automaattisesti.
Kenties ei Kaarina olisi ollut aivan yhtä huoleton, jos hänet olisi kuljetettu morsiamena jollekin vähemmän ylhäiselle ovelle. Mutta nimi-avioliiton taipumus asui Kaarinan veressä kuten vielä nykyään niin monien suomalaisten tyttöjen, joissa on enemmän turhamaisuutta kuin ylpeyttä, enemmän kunnianhimoa kuin itsekunnioitusta. He tahtovat nousta vanhojen ennakkoluulojen avulla, silloin kun he eivät jaksa nousta niiden raunioilta; he luulevat kiinnittävänsä rintaansa loistavan nimen niinkuin korun tai talismaanin, mutta yhtä useasti siitä tulee tulirauta, joka syö häpeänmerkin heidän sydämeensä, he luulevat astuvansa tanssisalonkiin, mutta astuvat yhtä useasti taistelutantereelle.
Näin kävi ainakin Kaarinan. Ja vasta tämä odottamaton yllätys herätti nukkuvat voimat hänen sielussaan, vasta tämä taistelu kävi hänelle niin hengenvaaralliseksi, että hänen pakostakin täytyi ryhtyä itsepuolustukseen.
Pahat enteet tuntuivat jo heti uuden liiton kynnyksellä. Kaarinan isän käynti vapaaherrallisessa sukulaisperheessä aiheutti ensimäiset ristiriidat. Tietämättään hän tunkeutui kuin kiila uuden ja vanhan heimon väliin ja pakotti Kaarinan tunnustamaan jompaakumpaa.
Kaarina oli aina kotonaan tottunut näkemään isänsä korkeana ja komeana, varmana ja viisaana, mutta tässä uudessa, tuiki oudossa ja liika hienossa ympäristössä hän vaikutti kömpelöltä ja avuttomalta. Frakkipuku, jonka hän Kaarinan tahdosta oli hankkinut, oli suoranainen tyylirikos hänen yllään. Hän oli siinä naurettava. Hän oli liian yksinäisen ja omituisen, liian itsensä näköinen sopiakseen kaikkiin niihin sovinnaisiin kaavoihin, joihin korkeat empiirituolit ja käyrät aatelisnenät olisivat velvoittaneet. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa eikä tilaisuutta hienojen seuratapojen hoitelemiseen. Tämä käynti oli ensimäinen varsinainen muodollisuus hänen elämässään ja se epäonnistui täydellisesti. Siitä tuli sarja surkeita, epätoivoisia kompastuksia. Kaikilla hänen hyväätarkoittavilla ponnistuksillaan oli vallan päinvastainen vaikutus. Jo hänen tulonsa oli vähällä muodostua skandaaliksi. Hän tuli ensinnäkin, kuten maalaisten on tapana, tuomisien kanssa, jotka Kaarina häpeissään ja liikutettuna kiiruhti kätkemään huoneensa nurkkaan. Päivällisillä hän käytteli veistä ja kahvelia taitamattomasti ja silloin nuori vapaaherra kiinnitti siihen pitkän ja merkitsevän katseen. Kahvia juodessa hän kohteliaisuudesta isäntäväkeään kohtaan yritti puhua ruotsia, jota hän äänsi yhtä virheellisesti kuin aatelisperhe suomea. Se oli kansallinen kuolemansynti tässä vastaperustetussa fennomaanitaloudessa ja vanha vapaaherra, periaatteen mies, osoitti mieltään uhkaavalla vaikenemisella. Ja poislähtiessään vihdoin hän kaikessa viattomuudessaan pyysi perhettä illaksi vastavierailulle hotelliin, jossa hän asui. Silloin oli vuoro uskovaisen vapaaherrattaren kauhistua, hän päästi suustaan kimeän parkaisun ja piti sitten Kaarinan isälle pitkän, yli-olkaisen puheen nykyaikaisen elämän turmeluksesta…
Ei ainoakaan ilme, ei ainoakaan äänen paino tai nenän nyrpistys jäänyt huomaamatta Kaarinalta tässä ristiriitaisessa yhdistysjuhlassa. Koko hänen hermostonsa oli äkkiä käynyt murhaavan sähköiseksi. Hänen sydämensä lekotti kurkussa, mutta hänen silmänsä oli terävä kuin kyyn, ja hän oli tukehtua tuskasta ja raivosta.