Hän syytti verisesti itseään kaikesta. Siitä, että hän oli houkutellut isänsä tähän kiusalliseen tilaisuuteen, asettanut hänet tähän väärään valoon, ja siitä, että hän itse oli ottanut tämän valheellisen ja luonnonvastaisen askeleen. Nyt hän sen tiesi. Yhdessä hetkessä oli hänelle selvinnyt kaikki. Hänen silmänsä olivat avautuneet ja hän huomasi seisovansa ammottavan kuilun partaalla. Ensimäisen kerran elämässään hän tunsi, että hänen täytyi olla ainoastaan itsensä näköinen eikä kenenkään muun. Kaikki kauniit muodot, joita hän tähän asti oli matkinut, kaikki hienot suhteet, joita hän oli tavoitellut raukesivat äkkiä kuonaksi hänen silmissään. Ja nuo ihmiset, joihin hän oli liittoutunut, tuntuivat äkkiä ventovierailta ja vihamielisiltä. Hän oli loukannut omaa rotuaan, omaa kunniaansa heittäytyessään heidän armoilleen. Ylitsepääsemätön juopa oli heidän välillään. Kaarina kuului kansaan. Ja se kansanrakkaus, jota nuo ihmiset harjoittivat, oli solvaisevaa, petollista. "Talonpoika" oli heistä kyllä kaunis. Hän oli siedettävä, suosittava, liikuttava siinä voimiensa liikkumattomuudessa, siinä turpeen kahlitsemassa syrjäisyydessään, missä hän eli. Hänet saatettiin siitä niin helposti siirtää kansatieteelliseen museoon! Mutta kansa, joka alkoi liikahdella, joka alkoi itse ajatella, tahtoa, toimia, joka irroittui tästä pyhästä talonpoikaisesta perikuvastaan, rakentuen uusiksi säädyiksi, itsenäisiksi sivistystekijöiksi, se oli heistä tarkoitukseton, ruma ja roskainen, sentähden, että se merkitsi keskeneräistä työtä, jota parhaillaan tehtiin. Ja sentähden he pohjaltaan halveksivat Kaarinan isää ja niinmuodoin myös häntä itseään.

Näitä kaikkia ajatteli Kaarina saattaessaan isäänsä asemalle. Katumus, häpeä, hellyys ja tuska puristivat hänen sydäntään. Hänestä tuntui kuin olisi hän kieltänyt isänsä, kavaltanut hänet vihollisille. Ensimäistä kertaa näki hän senkin, että isä oli vanha ja yksinäinen, että hänen olemassa-olonsa oli uhattu, vaikea ja vaaran-alainen. Ei vielä koskaan ollut hän tuntenut sellaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, sellaista rajatonta hellyyttä häntä kohtaan. Hänen teki mieli langeta hänen kaulaansa, pyytää anteeksi, itkeä ulos sielunhätänsä, kietoa hänet ikuisen rakkauden tunnustuksilla…

Mutta Kaarina hillitsi väkivaltaiset mielenliikkeensä. Ja kumpikaan ei sanonut mitään.

Mutta taistelu ei loppunut tähän. Tästä se vasta alkoi. Kauan levänneen tarmon pyörä oli kerran lähtenyt liikkeelle ja elämä oli sittemmin vain joka hetki herääväin voimien kasvavaa jännitystä. Loukattu talonpoikasveri, jota Kaarina tähän asti oli koettanut painaa alas ja salata, nousi nyt ylpeänä ja raskaana hänen päähänsä. Itsesäilytysvaisto, joka tähän asti oli ollut passiivista mukautumiskykyä, ilmeni nyt passiivisena vastarintana. Ainaisella pimeällä epäluulollaan ja jäykkäniskaisuudellaan loukkasi hän uusia sukulaisia. Hän tunsi, että hän vihasi heitä.

Tämä viha, joka ulottui hänen mieheensäkin, ei ollut mitään personallista, yksilöistä riippuvaa, se tuli jostakin kaukaa, alhaalta, syvyyksistä, kumeana ja kaikkivoipaisena. Se tunki juurensa kauas hämäriin pohjakerrostumiin, jotka jo ammoin olivat silmiltä kätkeytyneet, mutta jotka vielä heittivät kuvaisensa pinnalle. Se oli esi-isien taistelua lapsenlapsissa, joiden äänen väri, kasvojen juonteet, vaistot ja tunteet yhä vielä atavistisesti toistivat entisiä sieluntiloja. Ja kun Kaarina kerran oli kallistanut korvansa tälle veren äänelle, ei se antanut hänelle enää rauhaa, se teki hänet tunteettomaksi yksilöiden tuskille, vieraaksi oman itsensä onnelle ja onnettomuudelle, se painoi hänen sydämellään kuin suuri loukattu siveydenkäsky: hänellä ei ollut lupaa liittoutua viholliseen.

Tämä tunne teki hänet jokapäiväisessä elämässään jöröksi ja mahdottomaksi. Hän kieltäytyi kaikesta seurustelusta uuden sukunsa kanssa, joka vanhaan hyvään tapaan oli käsittänyt Kaarinan perheensä jäseneksi ja sellaisena velvoitetuksi ylläpitämään myöskin suvun kauniita perintätapoja. Mutta pienimmästäkin lähentymisestä hän jo murahti, pieninkin ystävällisyyden-osoitus oli hänelle loukkaus. Ja kun ei hän uudessa kodissaan saanut järjestää kaikkea aivan häiritsemättömän yksin, hän luopui kerrassaan kaikesta, hän ei pannut tikkua ristiin, vaan istui vain nyreänä nurkassa ja murjotti. Anoppi luuli häntä tyhmäksi ja epäkäytännölliseksi ja hääräsi siellä sitä enemmän. Välinpitämättömänä antoi Kaarina kaiken tapahtua, se ei ollut hänen kotinsa tämä asunto, se oli vankila, piinahuone, se kammotti häntä. Hän koetti olla sieltä poissa niin paljon kuin suinkin, hän alkoi käydä kokouksissa, luennoilla, kirjastoissa. Periaatteelliset kysymykset, joiden ohi hän tähän asti oli käynyt ummessa silmin, alkoivat askarruttaa hänen mieltään yhä enemmän ja enemmän. Hänen ajatuksensa teki kuumeisesti työtä, etsi omia uria, pyrki täyttämään sitä tyhjyyttä, minkä hänen leikittelevä nuoruutensa oli jättänyt hänen aivoihinsa. Hän oppi ymmärtämään yhteiskunnallisia ilmiöitä, puolueita, aatteita, sitä taistelua vapautuvan inhimillisyyden puolesta, jota kaikkialla hänen ympärillään käytiin. Ja hän etsi itselleen työtä kaupungilta, jotta hänen ei vain tarvitsisi olla kotona, jossa hän ei tiennyt, millä täyttää aikansa, ja täytti sen siksi pahoilla ajatuksilla. Hän tunsi, että jos hän kerrankin siellä kohoaisi täyteen mittaansa, luhistuisi heti sen valheellinen perustus. Ja hän pelkäsi…

Vanha vapaaherratar ei ollut laisinkaan tyytyväinen tähän miniänsä uuteen järjestelyyn ja hän antoi siitä hänelle hyvinkin selviä viittauksia: Tehdä työtä ulkopuolella kodin, kun ei ole siihen kerran pakotettu! Se oli sitä uudenaikaisen emansipatsionin hirveää villitystä. Naisen paikka oli kodissa. Siellä oli kyllä työtä sille, joka vain piti velvollisuuksistaan huolen, kodin koristuksena, kodin ilona ja valona, puolisona ja äitinä… Tälle viimeiselle sanalle antoi vapaaherratar aivan erikoisen painon, joka nostatti vihan lieskat Kaarinan poskille. Hänenkö olisi pitänyt vielä lisäksi tehdä vapaaherrallisia lapsia! Hän olisi voinut tappaa lapsen, jonka ainoakaan piirre olisi muistuttanut tuota vihattua rotua. Veren ääni kielsi häntä sekaantumasta viholliseen.

Se kielsi häntä myös syömästä vihollisen leipää. Hänen oli mahdotonta elää heidän armoillaan. Jos se raha, mitä heidän kodissaan liikutettiin, olisi ollut edes Aarnen omaa ansaitsemaa, olisi heidän välinen sovittelunsa ollut heidän yksityinen asiansa. Mutta Aarne eli vanhempiensa varassa. Hänen sukunsa oli rikasta ja kulunutta ja työnteko, johon ei enää ollut ulkonaista eikä sisällistä pakkoa, siis jotenkin sovinnaista. Hänellä oli näennäinen virka, jota hänen ei tarvinnut hoitaa. Työ ei sopinut ollenkaan hänen ihmistyypilleen. Yksin sen ajatuskin jo rumensi häntä. Sen edessä oli hän heti ikävä, ärtyisä, heikko, sairas, saamaton ja lahjaton. Mutta tyhjäntoimittajana hän oli komea, rohkea, henkevä ja hyvä, paras ja hauskin ihminen maailmassa. Hän osasi tosiaan tuon vaikean taidon olla laiska, nim. täyttää aikansa huomaamattomasti miellyttävillä turhanpäiväisyyksillä, vaikuttamatta silti koskaan arkipäiväiseltä. Hän oli mitä onnistunein seura-ihminen, harmiton tuhlariluonne, jonka suurin onni oli antaa elämän luisua käsistään. Sellainen hän oli silloinkin, kun Kaarina häneen tutustui ja sellainen oli Kaarina silloin itsekin ollut likipitäin. Ei hän silloin suinkaan kärsinyt laiskuudesta, päinvastoin. Mutta nyt tunsi hän maan polttavan allaan. Tämä uusi lepokoti hermostutti häntä ja Aarnen kaikkia säestävä tapa vaivasi häntä. He koettivat kyllä kumpikin kaikista perheristiriitaisuuksista huolimatta olla yhä edelleen mahdollisimman hienotunteisia ja kohteliaita toisilleen. Kaarina ei tahtonut suuttua Aarnelle. Hehän olivat kokonaan eri ihmisiä. Aarnella saattoi olla lupa olla veltto, Kaarinalla ei. Hän tunsi olevansa pantu rajavartiaksi, jonka täytyi kestää vielä tuhanten puolesta. Mutta tämä ympäristö kulutti häntä liiaksi. Hän oli siinä kytketty ainaiseen loiskasvin tilaan ja siitä johtuvaan katkeruuteen, hedelmättömyyteen, toimettomuuteen, ja hänessä alkoi vuosien mukana kyteä voimakas halu päästä vapaaksi.

Eräs odottamaton tapaus tuli väliin, joka suuresti kiirehti asioiden kulkua. Kaarinan isä kuoli.

Sitä ennen oli kautta koko Suomen tuntuva rahapula jo lakaissut pois hänen pienen liikkeensä. Hän vetäytyi silloin yksinäisyyteen kuin metsänpeto luolaansa, katosi elämän näyttämöltä yhtä huomaamattomasti kuin oli sinne tullutkin. Kaarinalla ei ollut käsitystäkään niistä epäinhimillisen tylyistä laeista, jotka liikemaailmassa määräävät ihmiskohtaloista. Hän tiesi vain, että isä oli luovuttanut liikkeensä muille ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Isä ei selitellyt ja Kaarina ei urkkinut. Tämä oli heidän vanha suhteensa. Viime aikoina oli sitäpaitsi Kaarinalla ollut niin paljon tekemistä omien huoliensa kanssa, ettei hän muuta ollut muistanutkaan. Isä oli hänelle jo kauan aikaa ollut vain enää eräs aate toisten joukossa, suurin kyllä, mutta sittenkin vain eräs aineeton aate, joka antoi tukea hänen uudelle maailmankatsomukselleen, mutta ei tullut häntä personallisesti lähelle.