Aivan viimeisellä hetkellä sai hän tiedon isänsä sairaudesta. Ja vasta hänen kuolinvuoteensa ääressä paljastui Kaarinalle kasvoista kasvoihin koko elämän vakavuus, elämän murhe, joka on suurempi kuin kaikki muu.
Särkyvin sydämin hän astui isänsä kuolinhuoneeseen. Se oli pieni komero rapistuneen talon pihan perällä ja kaikesta päättäen köyhälistön hallussa. Pöydällä kyti kurja käsilamppu. Joitakin metallilevyjä ja ruuveja, pari kirjaa ja paperiarkkia levällään, siinä kuolevan koko omaisuus. Hän oli vielä viimeisillään yrittänyt saada, valmiiksi jotakin keksintöä, josta hän toivoi saavansa patentin ja rahaa. Se oli ollut hänen viimeinen oljenkortensa. Kaikki, mitä Kaarina näki ympärillään, todisti puutetta, kurjuutta, suorastaan nälkää…
Kaarinalla ei ollut tästä kaikesta ollut aavistustakaan. Isä ei ollut tahtonut murhettaa tytärtään omilla huolillaan.
Älyttömällä tuskalla tuijotti Kaarina isäänsä, joka sammui siinä hänen silmiensä edessä ilman lääkärin apua, ilman hoitoa, kaiken puutteessa niinkuin kurjin kerjäläinen. Hän seisoi siinä avuttomana, murtuneena, tyhjin käsin, sillä ylpeydessään hän ei ollut kotoa lähtiessään huolinut mieheltään matka-apua.
Hänen ajatuksensa hämärtyi, se kieltäytyi käsittämästä tätä ihmiskohtaloiden hirvittävää vaihtelevaisuutta. Oliko hän siis nähnyt unta? Oliko tämä riutuva, hyljätty mies todellakin se sama, jonka hän viimeksi vielä oli nähnyt käskijäpaikalla elämän hyörinän, elämän runsauden keskellä? Missä olivat nyt kaikki ne moninaiset muodot, jotka hän henkensä voimalla niin monta vuotta oli pitänyt koossa? Kaikki rauennutta, kaikki poispuhallettua! Turhaan olivat nuo aivot siis liekehtineet, turhaan nuo rautahermot tehneet työtä. Ei mitään jälkeä siitä näkynyt. Kaarina itse oli ainoa näkyväinen tulos tuosta inhimillisestä voimayhtymästä, joka jälleen hajosi. Kaarina oli saanut nousta ihanille ilmoille noilta väkeviltä hartioilta, jotka jälleen väsähtäen painuivat multaan. Turhaanko ne olivat hänetkin nostaneet?
Kaiken yötä istui Kaarina näissä ajatuksissa isänsä vuoteen ääressä hypnoottisesti tuijottaen häneen. Taas tunsi hän sen saman suuren keskinäisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen kuin kerran saattaessaan isäänsä Helsingin asemalle, mutta tällä kertaa vieläkin äärettömämpänä. Mystillinen voimavirta kulki yön hiljaisuudessa kuolevan ja elävän välillä. Isä makasi äänettömänä tapaillen kosmillisella, kaukaisella katseella Kaarinaa. Hän ei sanonut mitään, mutta Kaarina kuuli selvästi hänen äänensä, joka sanoi: "Sinun on otettava käsiisi laukeavat langat, sinun on oltava sitä, mitä minä en enää jaksa, elämänkeskus, voimienkeskus…" Kaarinasta yksin riippui, tahtoiko hän heittää hukkaan isänsä työn vaiko pelastaa…
Yön hetket kuluivat. Sairas heikontui. Ja Kaarina tunsi selvästi, miten voima, joka kuolevasta vähitellen luopui, virtasi häneen, miten ihme tapahtui, miten toisen henki siirtyi toiseen ja sen kera elämän murhe ja edesvastuu…
Sen jälkeen ei Kaarina enää palannut miehensä kotiin.
Hän peri isältään henkivakuutuksen, joka oli tarpeeksi suuri takaamaan hänelle joksikin vuodeksi huolettoman toimeentulon. Ja hän päätti tällä aikaa valmistua johonkin hyödylliseen työhön, itsensä elättäjäksi, niinkuin isä oli toivonut. Nyt kun hän oli kuollut, hallitsi hänen näkymätön tahtonsa Kaarinaa voimakkaammin kuin milloinkaan ennen. Erohetken lumous jatkui yhä. Isä ikäänkuin haudasta pitäen vielä joka hetki kahden käden nosti häntä ylöspäin, varoitti hukkumasta, velvoitti vakavaan elämäntaisteluun.
Ja Kaarinasta tuli vakava. Hänen luonteensa muuttui ääriviivoiltaan täsmälliseksi, hänen tahtonsa määrästään tietoiseksi kantaen kenties liiankin ankarasti edesvastuuta inhimillisestä olemassaolostaan.