Kaikki viha ja katkeruus oli aikoja sitten karkonnut hänen sydämestään. Avioliiton aikainen hermojen kapina oli ollut ainoastaan itsesäilytysvaistoa, se oli ollut hänen terveen luontonsa vastalause hengenvaarallista ympäristöä vastaan. Mutta mikäli luonnottomat kahleet irtautuivat, sikäli palasi jälleen rauha ja ihmisrakkaus hänen sieluunsa. Murheen ja lempeyden sekaisilla tunteilla muisteli hän muinaisuuttaan. Sen keveä ja kullankimmeltävä ilmakehä ei ollut häntä varten. Hän ei kuulunut ansarikukkiin; se jykevä aines, jonka Kaarina oli saanut perinnöksi, velvoitti hänet kestämään työtä ja taistelua. Hän ei edes kadehtinut niitä, jotka helpommalla pääsivät. Työ itsessään ei ollut mikään hyve tai mittapuu ihmisiä arvosteltaessa, sen hän ymmärsi. Toiset syntyivät valmiina tähän maailmaan, toiset keskentekoisina. Toisilla oli työtä, toisilla ei. Vika ei ollut ihmisissä, vaan ihmisten sopimattomissa yhdistelyissä.
Kaarina suoritti näytteet ammattikelpoisuudestaan ja alistui nurkumatta yhteiskunnallisten tehtäväin aisoihin.
Hänen elämänsä ei sittemmin suinkaan aina ollut helppoa. Siinä oli useasti raskaita ja karuja taipaleita. Mutta kaikki ulkonaiset vaikeudet, leipätyönkin rasittava orjuus, olivat hänestä keveitä, kun hän vertasi niitä siihen murtavaan hätään, jonka sisällinen syytös, häpeä ja valapattoisuus entisen avioliiton aikana olivat hänelle tuottaneet. Hän ei ollut ehkä nytkään onnellisempi, mutta hänellä oli hyvän omantunnon rauha.
Monasti hän yritti väsyä. Mutta silloin hänen ei tarvinnut muuta kuin taas kuulostaa sen suuren, salaperäisen valtimon tykintää, joka tullen jostakin kaukaa, sukupolvien takaa, tuhanten tuntemattomien sydänten viestiä kantaen, par'aikaa löi hänen omassa povessaan. Ja jälleen elpyivät hänen väsyneet voimansa, jälleen tunsi hän tuon kummallisen tunteen, että oli suurta olla pieni elävä pisara sen ikuisessa virrassa. Hän ei ollut yksin, hänellä oli veren ääni puolellaan.
Mitä se oli? Mitä oli isänmaanrakkaus, mitä kansallisuus-tunnon ja rotu-yhteyden kaikkivaltias vaisto? Ääretön voima se ainakin oli. Eikä Kaarina kenties koskaan olisi tullut sitä voimaa tuntemaan, ellei hän kerran olisi rikkonut sitä vastaan.