Ken Kaikkikasvollisen varjoss' on, hän elää tuhatvuotiskohtalon: tuhansill' laulaa hälle tunnit suilla, rikkaammat, raskahammat kuin on muilla.
Kuin tuliorkesterit kosmoksen
ne pauhaa, ratkoo rajat muurien
väliltä eläväin ja elotonten:
hän aistii, vaistoo lailla laatuin monten.
On metsän kannoillakin kasvot, suut:
kuiskeita kuulee hän, joit' eivät muut,
hän kivet, korret näkee haltiana
ja jokaisell' on sielu, silmä, sana…
Ah, liian tosi, liian tuima vaan!
Se tietää, mitä muuten salataan,
kun halais sielu-parka, lapsi surun,
valheella pienell' ostaa onnen murun.
Sit' et sa voi: se saartaa, tutkii sun,
siks kunnes penkillä oot tuomitun
ja paljastettu sydänjuuriin saakka
ja harteillasi kaikkein velkataakka.
Siks kunnes tunnet, kuin ois virranneet
sun silmäis kautta kaikkein kyyneleet,
ja ihmistuskat, -erheet kaikki tyyni
ripität sanoihin: se mun on syyni.
Jos lymyyt vaikka maailman äärihin, et vältä katsetta tuon tuomarin, et ääntään enää kuulemasta pääse: se omatuntos on ja siksi jää se.
KARMAN PUISTO.
— Puu vapajava, sinust' en saa silmiäni pois…
Miks oksas aina värisee ja lehtisyysi sykkää?
Ei ilmaa niin tyyntä, ei yötä niin mykkää,
ettei ne vavahtelis, ettei ne sois…
En silmiäni, sieluani sinusta saa pois…
— Lien Golgatalla kohonnut ma muinen ristinpuuna, lien ollut vihan vitsana ja ryövärien suuna, siks koskaan ei häpeäni hälvene pois… Aina ma huokaan suruani syvää, ei angeluksen hyminää niin armossa hyvää, että se raukalle rauhan tois, ei koskaan mun häpeäni hälvene pois…