— Ah, pensas, pieni pensas, mikä rikoksesi lie? Miks talviyön hangelle ja nuoreen kevätnurmeen sa vuodatat sun sydämesi synkän punahurmeen, kuin piirtyis sulle loputon kärsimyksen tie?
— Lien Kirkkaudenpoikaa ma kironnut kerta,
lien ollut se lieko, jolla lyötiin viatonta,
ja naula puhki jalkojen ja otsan okaa monta…
Siks tuomiopäivään ma tihkun tuskan verta…
— Ah, sieluni, sieluni, niin olet soinut,
niin olet sinäkin verta pisaroinut…
Ei koskaan sun soimasi hiljene pois.
Liet ollut pilkka pimeä, kun maailman Valo
kuoli,
lie suudelmassa Juudaksen sun hymyäsi puoli,
siks on kuin yrtit Getsemanen yössäsi sois
ja kuiskis: lailla Pietarin sa kieltänyt oot
parhaas…
Ah, sieluni, mun sieluni, katso kukkatarhaasi sun lehväis alla lymyää paratiisin kyy ja tekemätön hyvätyö ja näkymätön syy!
Aina se värisee, aina se sykkää, ei ilmaa niin tyyntä, ei yötä niin mykkää, ettei se vavahtelis, ettei se sois… Koskaan sen soima ei hiljene pois…
KUOLON KUUTAMO.
Kun kuuhut paistoi kuolon viidakkohon, ma sulin suureen kaihon laulelohon yön sormein soitellessa sydäntäin ja haastoin näin:
»Oot nähnyt, ystäväin,
mun sydämeni kaikki kauniit puistot,
vain yhtä et,
et kaikkein kaunehinta,
mi kätkee syvimpäni, sydän-muistot,
yökukkaset,
jotk' aukeevat, kun ankeinna on rinta,
et kalmistoa, jossa uinuvat
rakkaat vainajat,
kuolleet ja surmatut,
ja murhaajat ja itsemurhaajat…
Ne illoin luonani käy karkelossa,
kun kuuhut kulkee kuolon viidakossa,
kun muut mun unhoittavat,
sinäkin…»
Virkahdat:
»Minäkin!
Mi häijy sibylla tuon kuiskas sulle
tuhoisan sanan!
Niin vieraaks äkkiä sa kävit mulle.
Sun ystäväs on matkaajia Manan…
Ma hukun niiden lukuun.
Mua kaamoittaa maan ristipeitto-parmas,
kun nään,
ett' aavekansa onkalon
on riemus riemuinnut ja huoles huollut;
en kestä sitä, lähteä mun täytyy…»
»Ja milloin palaat, armas?»