»Ma palaan, kun ma kuulun surman sukuun ja pääsen öittes lemmenkarkelohon, ma palaan, kun oon kuollut…»

Ma yksin jäin yön sormein soitellessa sydäntäin… Kun kuuhut paistoi kuolon viidakkohon, hän hylkäs mun, mun ainut ystäväin!

VIERAAT SILMÄT.

On vieraat, kovat silmät katsoneet mun sairauttani, on tylyt, kylmät hermot vaistonneet mun salaisuuttani, on muukalaisen muoto varjonnut minulta auringon… Oon paljastettu, pilkoin pimitetty saakka sydämeen… Ja voimani, mun suuri voimani on vaipunut kuin kivi hetteeseen…

TEMPPELI.

Kadotuksen kuilusta, kautta katumuksen kaupungin, armon laakson, pitkin mittaamattoman kivun jyrkänteitä raskaan taakan alla kirvelevin jaloin ma kipusin ylhäiselle kukkulalle ja rakensin sinne sinen-siintävän temppelin:

Hyvyydestä pohjan, katon kauneudesta katoomattomasta, puhtaudesta humajavat holvit, yksinäisyydestä koskemattomasta korkeat pilarit ja välkehtivän kupoolin viisaudesta vilunviileästä.

Ja nyt, ne ovat täällä kaikki kadotetut sielut… Ne ovat hiipineet mukana, siimeessä hiljaisten teiden, tomussa polttavan hiekan, lymynneet matkaviittani laskoksissa, lentäneet havisevana haluna jälessä seuraten kuin lokit pois kiitävää laivaa…

Nyt ne huutavat, ilkkuvat korvaani yötä ja päivää:

»Sinä olet meidän, meidän, ja kaikki, mik' on sinun, on meidän!