Me vaivan varjokansa, me kurittajas oomme, me köytyt oomme sinuun, sa meidän kohtaloomme.

Et tiaraa saa kantaa,
et kypärää, et peistä;
sun täytyy nöyräks tulla
niinkuin nöyrin meistä.

Yön kätköön haavas peitä,
et vältä leikkuuveistä:
sun täytyy kurjaks tulla
niinkuin kurjin meistä.

Sun kuljetamme surun, suurmestarimme teitä: sun täytyy hyväks tulla, paremmaksi meitä!

ÄIDIN KASVOT.

Emo maa, taas vehreän vaippasi auki sa luot, syliis suljet mun, parmaillas itkeä suot ilokyyneliin pois pahat päivät. Kaikk', kaikki jo unhoon jäivät, kun löysin ma sun!

Ketokumina viuhkoo ja puntarpää, timotei mua huiskeillaan. Rikkaampaa riemua ei ole osalla ihmisten lasten kuin vaipua maammoaan vasten käsivarsille maan!

Taas lempeät äidinkasvonsa tunne ja nää!
On murtumaton
side, meitä mi yhdistää!
Tää lempi laill' on kukan pienon
sadevihman ruokkima vienon
ja auringon.

Salasuukosta laineilla syntyi se illan kuun ja mainingin, kujerruksesta linnun ja puun, sylin-annista päivän kullan ja mustan, hohkavan mullan tovin helteisin.