Ma vihaan sua, kesytettyjen verten kuivunut vertauskuva, tavan tappavan talismaani, hyvesensuurin hyväksymä, mi nimesi lieneekin, sa tuutilulla-laulujen lipevä liirum-laarum, tuntojen turra, napinläpiruusu riimikeikarien, sovinnaisuuden sorvailtu »juste-milieu», sa henkeä kalvettava kalvetuskukka, joka et koskaan kasva pilviä piteleväksi jättirungoksi, et milloinkaan hedelmöity leipäpuuksi ihmisten lapsille!
Et ole mun sieluni tytär.
Ah, nouse jo vihani kuin valtameri pakkopadoin pidätelty! Kasva tuhatkertaiseksi tuskani kuin hukkaan menneen elämän kuolinparahdus! Leimahda luontoni hurja nimessä kaikkien esitaattojen tapparain! Tee puhdasta puhtauden henki, elävä henki, jonka myrskystä sikisin! Ma tahdon laulaa nyt lahjomattoman laulun.
Hei, säpäleiks ruutu! Pois rihkama linnunlaulatus-laudaltain! Ja sa raukkamaisuuden ruukku korea, armas akkuna-amuletti, annas kun paiskaan sun riemulla, raivolla alas niiden päähän, joiden päästä sa synnyit! Ilmaa ma halaan, ilmaa, tuhoista kaikkeutta taas syleillä halaan!
TUNTURI-YKSINÄISYYS.
Ensimäisenä yönä se oli kuin vilvas kaste,
kuin juoma janoiselle,
kuin hiljaa tarinoivan vuoripuron tuudittava
solina,
kuin lepo jälkeen pitkän taistelun…
Toisena yönä se oli rakkaan kivun
kipunoimista,
salaisten vuoritimanttien säihkyvää säteilyä,
ihanuuden intohimoa,
tulta ja tuskaa ja nautintoa…
Kolmantena yönä ei solissut lohdun lähde,
ei säihkynyt kauneuden soihtu,
vain raskas, harmaa paasi painoi kohdalla
sydämen,
pimeyden maailmanmahti…
Kolmantena yönä se oli liikkumaton vankila,
itseyden kivisilmäin vartioima,
josta sielu, ikuinen kapinoitsija, vapaaksi
kapinoi
päästäkseen ihmisiä vapahtamaan…