Halaavat leikkiä
sokkosilla tiikerinkin kanssa,
kuin ois se kotikissa;
halaavat pettää sekä pettyä
ja keksiä
ruusuperhon ruttokärpäsessä
ja vampyyrissa valkeaisen Vestan;
halaavat unhoittaa
veen hirmut,
kylpeä mudassa, kuin milloinkaan
se ei ois niellyt kuollehien luita…
Halaavat seikkailla
ja nimittää
valoa yöksi, yötä valoksi,
aarniometsää sielun huvi-puistoks,
joss' ei oo käärmettä…
Haa, kuinka totta tuo vanha tarina on tiedonpuusta: ken siitä söi, se olkoon kirottu!
KONVENTTIRUNON KUKKA.
Ken olet? Et minun sieluni tytär, et minun sydämeni symbooli! Ottolapsi olet, salakavalasti oven taakse tuotu, tahtojen tahmeain tyrkyttämä.
Huoneeni paha haltia olet, pahojen henkien akkunalleni heittämä, jotta olisin vanki kuin sinä ja kitukasvuiseksi jäisin kuin sinä!
Jotta ois minun osani maailmaa suurta lasiruudun litteän lävitse katsella, kuin ois se syöpäläisaristokraattien kauneuspilkku, ja lauluja tehdä kuolleista kuvista laatan lattean jälkeen.
Vaivaispuu,
et ole mun sieluni tytär.
Ken käski mun sua rakastaa,
ken holhota käski?
Hahaa!
Kirkot ja valtiot, kodit ja koulut,
yhteiskunnan kunniakuninkaat:
vaivaispuut ihmisyyden!
Mitä tiedät sa, sinisen lammen liplatuslaineella vanhalla valeltu, keinotekoisella purkkilannalla lihoteltu, seinäntakaisen taivaanraon kiiltokuvakullalla paistateltu loispatti, sa halkeavaa saviruukkua imevä elämänlanka, jolla ei ole elämää, mitä tiedät sa väkevän pohjamudan ikuisesta voimasta, merten syvyyden viisaudesta, ilmakerroista mitattomista, mitä tiedät sa siitä ravinnosta, josta ihminen elää!
Mitä tiedät sa, sokeritautinen ansarivesa, jok' et ikänäsi muut' ole nähnyt kuin mun tekopyhä-maireen sokertauti-naamani, mi vaivoin peittää mun vanhaa hapansilli-sieluani, sa ruumismyrtti liika varhainen vahdiksi työkammioni, min hautakammiokseni halaat koristaa, mitä tiedät sa elementtien riehuvasta taistosta, ahavatuulesta helteen ja pakkasen, siitä elämän huutavasta myrskystä, jok' on hengenpuhallusta sielujen terveiden!
Et ole mun sydämeni symbooli.