Niin katosit sa kauas elämästä…
Ma luovuin riemusta ja hälinästä,
en enää laulanut, en karkeloinut:
iloita sua ilman en ma voinut.
Sua etsin, etsin kauan kaikkialta:
sydänten yöstä, ripsihuntuin alta,
hymyistä huulten, silmäin salamoista;
sua löytänyt en yhdestäkään noista.
Ol' ovet kiinni taivaiset ja maiset,
ol' onnen kaiken harmaat hautajaiset…
Ja hiljaa kera kuolleen kanteleeni
ma painuin korpeen, yksinäisyyteeni.
Ah, kuin on laupias maan vilvas helma!
Kuin kevyt autiuden kuvitelma
on sille, joka ihmis-iestä kantoi…!
Takaisin korven yö sun mulle antoi.
Sun nummen yllä tuulena näin käyvän,
yön hattaroissa viittas sinertäyvän…
Ja äänes kuulin vuorilta ja soilta…
Pois polkus johti ihmisasunnoilta.
Ain' etäämmäksi! Pylväspyhättöihin,
miss' aamunnousut yhtyy tähtiöihin.
Ol' laulus luonnon syvää hiljaisuutta
ja otsas kaari koskemattomuutta.
Ah, kauniimpi kuin koskaan nyt sa olet!
On kastehelmiä sun kutreis solet
ja harppus, mi soi angelusta ehtoon,
kuin sädevihmaa kuun, mi paistaa lehtoon.
Oot lähteen nymfi, metsän keiju arka.
Oi ihanainen, ota sielu-parka,
se kasta Hippokrene-lähteeseesi!
Taas voittaa tahdon runoseppeleesi!
LINTU SININEN.
Lintu sininen, pursi ilmojen, anna, että katson merta sulkien!