Ei kehtoain
käs' ykskään tuutinut,
ei hellät suutelut.
Havata, nukkua sain kyyneliin…
Surussain niin
tien löysin sydämeni säveliin.
Mun kulkuain valaissut yksikään ei silmä lemmellään; niin taivahalta tähtisilmät hain, yön armaaks sain… Mut kaikk' on unta, orvon unta vain!
KEVÄTKARKELO.
Yhä uudestaan, yhä uudestaan kevät polkuja maan käy karkelemaan. Maa leikkivi häähamosellaan, meri nuorella vapaudellaan, sydän haaveillaan.
Yhä uudestaan, yhä uudestaan saa lentohon säderatsuillaan kevät-aattehet povesta mullan, kun suot niille liekkisi kullan, sydän sammumaton!
IHMINEN.
Kedon kukka ja puu, hepo kiiltäväkarvainen, peto silkkisukka kätkössä korpien on täydellinen, on ihmetyö kauneuden. Epätäydellisyys, epävalmius ainainen on kauneus ihmisen!
Vesipyörtehien
koti helmass' on suvannon.
Laki luonnon on: lepo jälkehen taistelon,
mut taistella taisteluaan osa ihmisen on.
Yhä ylemmäks! ylin käsky on kohtalon,
tie loppumaton:
Kautt' tähtösien, ohi yön, yli maan, kaipuusta kaipuuseen yhä korkeampaan, mi luo ja murskaa maailmoja noustessaan, pois pakenevaista ei saavuta parhaintaan, ei milloinkaan!