Kuin nuoruuteni punapilvet puuntaa eess' silmän, min jo vanhuus kaihimoi! Oi sammukaa! En voi ma enää suuntaa, min elo julma askeleille soi, päin päivää kääntää, enkä muuksi muuntaa. Vain kaivata ja surra sielu voi… Mut kuinka koskee se! Ah, välkytelkää punaanne muille, mulle, mulle elkää!
On tieni selvä: Missä enää auta ei lääke yrttein, loihtu laulujen, siin' auttaa armottomuus, raaka rauta! Mut jos ken aseensa tään viimeisen on hukannut, sen nielköön tulihauta! — Se roomalaisuutta on sydänten. — Tää ainut aukee enää polku tästä pois elon kurjuudesta, häpeästä!
SEIREENIT.
Halk' yrmyn, myrsky-yön ne livertää maan viettelyksen sorjat simasuut: »Purjeesi reivaa niinkuin viisaat muut ja unten untuville tänne jää!
»Se onnea on, onni elämää!
Jo kyllin kärsit, kyllin taistelit
ja mahlaa katkeruuden maistelit,
ei mahdu pikariisi enempää!
»Ei tuulta purteesi Sen lyö rajusäät
ja ruoskan-iskut ilman raivotarten.
Ei luotu ole ihmislasta varten
yön jumal-keinut, titaanien häät!
»Käy tänne: kadotettu nuoruutes
ja terhensaares täältä löytyvät,
tääll' lepoon tuutii höyhenhöytyvät
pääs väsyneen ja sairaan sydämes!»
Ne laulaa noin: Ah, kuinka halajaa
mun rintain rauhaa, taisteluista pois!
Kuin muut, kuin muut miks en ma olla vois!
Mua seireenien soitto vaivuttaa…
Ne kaikertaa kuin lapsuuskantelet,
ne kuiskuttaa, toitottaa torvihin…
Hei, seis! Ei, ei. Vaan vahaa korvihin
ja köysiin kapinoivat jäsenet!
Päin hirmuja yömustan pauanteen!
Mun kestettävä tie on kohtalon
kuin Odysseun; myös mulla matka on
etäälle haaveitteni Hellaaseen.