LEMMEN RUKOUS.
Oi, säästä kultaa perhoskohtalon!
Vait', ällös liiku, jos tää unta on!
Jos lämpös vaihtunut on kylmyydeksi,
se salaa multa totuus armoton!
Jos lempes aavistat jo menneheksi,
jos olet vieras jo ja uskoton,
siit' ällös haasta tahi valhe keksi,
kun valhees riittää mulle autuudeksi!
Vain harhakuva, haave, suitsutus,
ves'helmen valtamereen vaipumus!
Sen jumalalle olemattomalle
on onnen, lemmen kuumin rukous!
LEMMEN SURU.
Sit' en ma sure, armas, että sun ma kadotin, en sure sitäkään, ett' tuli lempemme niin pian sammui…
Ma sitä suren, ettet ollut se, kuin minä lemmen silmin sinut näin, en minä se, miks rakkaus mun nosti.
Ma sitä suren, että alenin niin matalaksi, köyhäks, aren-valjuks, ett' aukenivat silmät rumuudelle: sen sinuss' näkemään, mi korkein olit päiväini katoovaisten kauneus, ja itsessäni, joka pyysin olla kauneuden papitar…
Ma sitä suren, että Herran henki, jot' ennen uskoimme me omaksemme, ol' lainaa kosmoksen, vain ohipuhaltava jumalmyrsky, mi rakkauden siivin sipas meitä matkalla toisten luota toisten luo…
Ma sitä suren, että voimamme, veremme kuuman puna-aurinko, mi purppuroitsi puheemme ja työmme, mi kalleint' olevaisest' oli ennen, sen syvin totuus, ja jota kutsuimme me elämäksi, vain oli kahden pienen orpolapsen kuningas-unelma, min kulta arkeen havatessa haihtui…