Ah, joka kerta, jolloin oon katsellut tuonne ja nähnyt kuin haukat ja kyyhkyt ilmoja entää, kuink' ovat silmäni surreet, kuink' ovat itkeneet verta mun rintani nyyhkyt!
Taivahan vallat, ken sääs ottamaan teiltä vastahan helteet ja hallat, huiput ja onkalot syvät! Hahaa, miten oikeat, hyvät on kättenne työt, elämän päivät ja yöt! Miten helppo on ihmisen määrä: taivaalle nousta! Haa, katsokaa tänne, miten soma on sormia jousta, jossa on särkynyt jänne, jossa on ontuva nuoli, varsi synnyntäväärä! Ken oikkunsa ties, kun rampa ja silmäpuoli myös on erämies!
Mut Ikarus-unelman, kutsut korkean koin tuntevat rammatkin raukat, vaikka on ranteessa raudat, vaikka on kimpussa moirat, Kerberos-koirat, yllämme ahtaus, ankeus, ikuinen vankeus. Ah, mikä riemu ois liitää taivaalla noin kuin kyyhkyt ja haukat!
Elämän päivä, kuin kauan oot murtava mahti, kuin kauan meressä taivaan purtesi huippuja soutaa? Koska käyt alhojen vaivaan, kansasi Kharon-laivaan?
Täällä on rinnoissa ikuisten talvien routaa, täällä ui pimeät, pitkät vaivatun valtimon virrat, tunnelit tuskien tykkeen, pulppuaa puroina haavat, kohisee koskina nyyhkyt, kimpoaa taivaalle kivet kiron ja soiman.
Elämän päivä, kuink' ovat kauniit aurinkokenttäsi aavat! Toisin soittelis siellä vertemme tahti, toisen sais sydän sykkeen, toisin laulumme liitäis siivillä onnen, uuden sais uskomme voiman, tahtomme ponnen.
Toisin toivossa helskäis elämän pirrat, toisin riemussa syöstävät, sukkulat entäis. Ja aatoksemme kuin haukat ja kyyhkyt ilmojen sinessä lentäis…
PATSAAN SIELU.
Miks minuun katsotte, oi ihmiset, kuin patsaaseen? Elolle kylmä en, vain hälylleen ja valheriemulleen; sen yöhön tyhjään silmä tuijottaa kuin soenneen: ma liian syvään katsoin elämään ja ihmiseen!
En vieras unten uhmaretkille täht'yltäväin, vaikk' kirmastanne, hetken kuplaset, ma jälkeen jäin. Ah, liian läheltä ma totuuden yösilmät näin: ma julman Skyllan, ahnaan Kharybdiin näin vierekkäin.