MUMMU. (Vetää Niinan syrjään, kuiskaten salaperäisesti.) Rouva, kuulkaa, kun se oli taas Virva sen pojan kanssa.
NIINA. Minkä pojan?
MUMMU. No sen Sannin Matin. Pisti puutarhassa pienen paketin sille käteen. Näin sen omin silmin ja sanon sen rouvalle vain sen vuoksi, ettei rouva luulisi vielä minun kulettavan talosta pois tavaraa. Viaton minä siihen olen, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vaikka onkin niin köyhää ja vaivaista tuo suku. Mitäs minulla olisi antamista, jolla ei ole mitään. Sanon sen Sannillekin aina, kun tulee, ja ihan sydäntä lekottaa, kun se siihen tulla kuukertaa. »Tulin Mummua katsomaan», sanoo. »Mitäs Mummussa on katsomista», sanon minä. »Ei mitään. Ja mitäs tänne tulet ihmisiä häpäisemään?» Luullaan vielä minun hyysäävän häntä. Hävetä saa silmänsä täyteen tuon kurjan tähden. Ei ole meidän suvussa ennen ollut vaimonpuolta, jolla olisi ollut tahra papinkirjassa, ei ole. Luullaan vielä minun sille ruokaa holvaavan…
NIINA. (Taputtaen Mummua ja vieden hänet pois kerallaan.) Mitäs Mummu nyt turhia! Antaa Sannin vaan käydä tervehtimässä ja pojan myös… (Menevät.)
VIII kohtaus.
KONTIALA. (Vähän virallisesti.) Niin, kuinka se on sen runon laita?
PETRA. (Kuin heräten.) Ei ole vielä valmis. Onhan tässä aikaa…
KONTIALA. (Pisteliäästi.) Eipä liikoja. Mutta onhan sinulla nyt selvillä sotajoukosta sekä totuus että valhe (Käyden taas leikilliseksi.) Ja jos minä saan lausua joitakin toivomuksia, niin pyytäisin sinua pysymään kauniin valheen kannalla. Hyvästi, neiti Juudit! (Petralle.) Vielä ystävän neuvo: varo kauniita naisia, kaunista kälyä erittäin. Muista tarinaa Juuditista ja Holoferneesta! (Kumartaa, lähtee.)
IX kohtaus.
PETRA. (Kuin itsekseen.) Jumalan kiitos, että menivät vihdoin. (Katsoo Juuditiin. Hetken vaitiolo. Muuttuneella äänellä.) Juudit!… Oletko se todellakin sinä! Vai onko se sinun haamusi?