JUUDIT. (Hiljaa, kaukaisesti.) Minä luulen, että se on minun haamuni…
PETRA. Miten kaikki elämässä käy toisin kuin mitä kuvittelee. Kymmenen pitkää vuotta olen sinua odottanut takaisin tulevaksi, joka päivä, joka hetki. Ja minä kuvittelin, että kun se hetki koittaa, niin silloin on suuri juhla kahdella ihmisellä maan päällä, korkea ja hiljainen kuin kohtalon täytymys, vaikka he kohtaisivat toisensa keskellä hälisevää katua. Ja nyt olet ollut täällä jo viikon päivät, minun luonani, enkä ole saanut sinua edes kahden kesken tavata. Äsken sinun läsnäolosi aivan salpasi suuni, en voinut ottaa osaa keskusteluun, en kuullut edes mistä oli puhe. Minä kuuntelin vain sinun äänesi sointua, joka oli kuin helkähdys autuaammilta ajoilta; minä katselin vain sinun tummien silmiesi syviin kaivoihin, jotka heijastelivat minulle nuoruuteni taivaan tähtiä, ja kyselin itseltäni: onko, onko hän todellakin minun Juuditini?…
JUUDIT. Et saa, et saa puhua noin, Johannes. Minä en ole sinun
Juuditisi, sen tiedät.
PETRA. (Uneksivasti.) Sinä olit kuitenkin kerran…
JUUDIT. Mitä entisistä! Ne on unohdettu…
PETRA. Se ei ole totta, Juudit. Sinä et ole voinut unohtaa. Tai olet unohtanut kaiken sen pahan, järjettömän, ohimenevän ja epäoleellisen, joka meidät erotti, kuten minä, ja muistat vain sen suuren, hyvän, sen ihanan henkiheimolaisuuden, joka meidät yhdisti ja yhdistää vieläkin…
JUUDIT. (Päätään pudistaen.) Kaikki erottaa meitä nyt. Me kuulumme eri maailmoihin.
PETRA. Vaikka tähdestä tähteen kutoo sillan rakkaus!
JUUDIT. Miten sinä puhut! Minä en rakasta sinua…
PETRA. (Hiljaa.) Muistatko, Juudit, kerran kuvittelimme rakkautta, joka kestäisi iankaikkisesta iankaikkisuuteen. Mihin kadotit sen rakkauden?