JUUDIT. (Kaukaisesti.) Sille rakkaudelle kävi huonosti. Se muuttui vihaksi, sitten halveksinnaksi, sitten suruksi ja anteeksiannoksi, vihdoin unohdukseksi…
PETRA. Ei, sinä et ole voinut unohtaa. Sinäkin olet kärsinyt kuten minä, minä näen sen silmistäsi, huuliesi kaarteesta, kuulen sen äänesi soinnista … Ja kärsimys se pitää muistia vireillä…
JUUDIT. Minä en kärsi enää…
PETRA. Mutta et ole onnellinenkaan — niinkuin olisit voinut olla…
JUUDIT. Olen nyt toisella tavalla onnellinen… minulla on työni…
PETRA. Mitä on elämä ilman rakkautta!
JUUDIT. Minä rakastan nyt kaikkia ihmisiä. Niin on minun sydämeni laajentunut — sinun jälkeesi. Sinä surmasit minussa naisen, mutta teit minusta ihmisen.
PETRA. Ja minun sydämeeni ei mahdu ketään muuta kuin sinä, Juudit. Niin sulkeutui se suruunsa, silloin kun sinä minut hylkäsit. Sitä samaa saavuttamatonta rakkautta se on siitä asti kaihonnut ja ikävöinyt, sitä ihanteen täyttymystä… Sinä murskasit minun elämäni onnen, mutta teit minusta runoilijan…
JUUDIT. Sekin on onni…
PETRA. On, jos kuviteltu onni on onnea. Tai ehkä se onkin ainoa todellinen!