NIINA. (On noussut seisomaan, kääntynyt selin Mummuun, äärettömän kiusaantuneen näköisenä. Puoliääneen.) Aina tuota samaa jankutusta. Eihän sitä mikään jaksa kuulla.
II kohtaus.
VIRVA. (On yöpuvussaan hiipinyt kummankaan huomaamatta parvekkeelta alas, lyö käsivartensa Mummun ympärille. Vallattomasti, lapsekkaasti.) Mummu, mörkö tulee!
MUMMU. (Hätkähtää ensin, vaipuu sitten tuolille istualleen ja laskee kynttilän kädestään pöydälle.) Huh, kuinka säikähdinkin. Voi tuota siunattua lasta, tuota Herran terttua.
NIINA. No mutta lapsi. Mikä sinun on? Miksi et nuku sinäkään? Kaikki tänä yönä hiipivät ja kummittelevat.
VIRVA. (Hämillään.) Katsos, äiti, en saanut unta. On niin — — niin kuuma. Ja kuu paistoi ikkunasta ihan vuoteeseen.
NIINA. No, miks'et vetänyt uutimia alas?
VIRVA. (Kujeellisesti.) Se ehti paistaa, ennenkuin minä ehdin vetää uutimet alas… Ja mieleen tuli paljon ajatuksia… Minä tahtoisin kertoa sinulle (Äkkiä.) Kuule, en minä ole niin paha, kuin mitä sinä luulet… (Kuiskaten, leikillisesti.) Ja tiedätkö mitä, äiti, minä olen rakastunut.
NIINA. Niin, Akseliin taas, kyllähän minä tiedän.
VIRVA. Akseliin. Hui hai. Ei (Koomillisella paatoksella.) Minulla on uusi kevät ja uusi rakkaus!