TOINEN NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin I:ssä näytöksessä. Keskiyö. Pimeä. Takkavalkea riutuu uunissa. Niina istuu nojatuolissa sen edessä, pää käsien varassa, liikkumattomana, vain silloin tällöin kohentaen hiiliä. Eteisen ovi aukenee ja sisään astuu Mummu, valkoiset hapset harrillaan, kynttiläntuikku toisessa kädessä, pelästynyt, harhaileva ilme silmissään.
I kohtaus.
MUMMU. (Huokaillen ja itsekseen höpisten.) Ei siellä ketään ollutkaan, korvat vain haarovat… Voi hyvä Jumala sentään! Kun korjaisi edes pois…
NIINA. (Kääntyen, teennäisen reippaasti.) Mitä se Mummu kummittelee keskellä yötä? Miks'ette nuku? Mikäs teillä nyt on?
MUMMU. (Salaperäisesti.) Mikäkö on? Mikäs rouvalla sitten on? Täällä vain kuukuilee itsekseen pimeässä. Ylhäällä istuu yökaudet, yökaudet… Jaa-a, kyllä siinäkin kohdassa on kärsimistä. Kyllä Mummu tietää, vaikka ei luulla. Kyllä Mummu näkee, vaikka on sokeakin. Voi hyvä Jumala tätä elämää! Ei tämä ole hyvän edellä. Ei ole tässä talossa kaikki asiat niinkuin olla pitäisi. Taaskin rouva siinä yksinään. Jaa— jaa. Ei taida herra olla kotona — jaa jaa, hoh hoh.
NIINA. (Hieman kärsimättömänä katkaisten.) Voi voi Mummu, älkää nyt taas kuvatelko joutavia. Minä tässä vain tätä uunia kiinni pannakseni… Ja tietäähän Mummu, että Johanneksella on sellaisia toimia, jotka vaativat olemaan myöhään ulkona…
MUMMU. Niinhän ne nykymaailman aikana… ne kirjatohtuorit ja muut… Kunhan vaan ei tuotaisi vielä raudoissa kotiin, niinkuin isäänsä, Kalle-vainaata. Ei se Johanneskaan syle lasiin … Isäin pahat teot etsiskellään lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen… Rautoihin tai lautoihin täällä vielä joku joutuu. Sanokaa minun sanoneeni. Sellaiset merkit on korvissani joka yö, aivan kuin silloin, kun Kalle-vainaata vietiin…
NIINA. Älkää, Mummu, älkää nyt aina noita entisiä muistelko… Nuoruutenne aikaisia asioita. Eihän tässä kukaan rautoihin tule. Ihan kaamoittaa tuollainen…
MUMMU. (Vähän täsmällisemmin, ikäänkuin heräten jokapäiväiseen elämään.) Vähänkös niitä on rautoihin lyöty nykyään. Se Sanninkin vanhin poika, missä virunee. Sekin se Sanni tekee sydämen niin raskaaksi. Ei se ole helppoa köyhän ihmisen elämä. Koskee niin, kun se sentään on oma lapsi, tässä sydämen alla kasvanut. Vaikka se onkin sellainen. Ja lapsia latoo tien oheen. Isäänsä tulee. Minun sukuni on kunniallinen suku. Hävettää, että on senkin kurjan maailmaan saattanut. (Salamyhkäisesti, ääntään alentaen.) Kävi se tänäänkin tuolla oven suussa seisoskelemassa. Mitäs minulla olisi ollut antamista, kun itsekin olen toisten armoilla. Enkä minä vierasta tavaraa toki rupea hävittämään. (Niina tekee tuskastuneen ja kyllästyneen eleen.) Häviää se tällä menolla muutenkin. Voi sitä Johannesta! Ei syle lasiin sekään.. (Kuin joltakin olemattomalta kysyen.) Ei ole tainnut isäntä vieläkään tulla kotiin?