VIRVA. (Istuutuen Mummun viereen.) Miten lupasi? Kertokaa, rakas Mummu. Mummu (Naurahtaa hyvillä mielin.) Onhan Virva sen asian jo ennenkin kuullut. Kun se, näes, pappanne, silloin pienenä aina rakenteli niitä myllyjä sinne torpan taa metsäpuroihin ja sanoi, että sitä varten minä niitä sinne rakentelen, jotta, kun tulen suureksi, niillä äidille jauhoja jauhatan. Niin se silloin entueli, pienenä ressuna. Ja toteen on käynyt kaikki. Ei ole leipää kieltänyt, eikä ole jauho loppunut hänen myllystään, Jumalan kiitos. Kunhan vain eteenkinpäin riittäisi (Huokaa.) Hohhoo — jaa. Mitäs niistä lapselle kaikkia kertoo… Riittäähän se, kun Jumala suo. Leivässä on pitänyt. Ja mitäs siitä muustakaan enää vanhalle, kun ei jaksa enää työtäkään tehdä…
VIRVA. (Mairitellen.) Mummu-pikkuinen. Kuulkaas, eikö teidän sentään joskus tee mieli jotain muutakin?
MUMMU. Onhan minulla kaikki ruumiilliset tarpeet, Jumalan kiitos. Sielun laita on kyllä huonosti. Mutta ehkä taivaallinen isä suuressa armossaan minuakin vaivaista syntistä armahtaa. Korjaa pian pois luokseen täältä ihmisten jaloista (Kuiskuttaen.) Juuri tänä iltana, kun vähän nukahdin, kuulin selvästi kirstun lautoja naulattavan tuolla porstuassa (Viittaa eteiseen.) Omiani ne olivat. Kuolemaa se tietää, vaikka en tohtinut siitä rouvalle mitään virkkaa, hän kun aina niin tuskastuu sellaisesta ja nuhtelee taikauskosta…
VIRVA. Sitä se onkin, Mummu pieni. Te elätte ainakin sadan vuoden vanhaksi, siitä annan vaikka pääni pantiksi. Ja minä tiedän, mikä teiltä puuttuu. Kuulkaas, Mummu! (Veitikkamaisesti, yllättävästi.) Eikö teidän joskus tee mieli — omaa rahaa? Teillä on kaikki mitä elatukseen ja vaatetukseen tarvitsette, mutta ei mitään yksityisiin mielitekoihin. Sen olen pannut merkille. Ja se tekee elämän ikäväksi. Isä ja äiti ovat niin huomaamattomia siinä suhteessa, unohtavat välistä minutkin ilman. He luulevat, että me lapset, joiksi he meitä nimittävät, kasvamme maasta vain itsestämme kuin pensaat. He pitävät meitä kasveina, elätteinä, holhotteina, syytinkiläisinä, epäyksilöinä, puoli-ihmisinä. Se teitäkin vaivaa, Mummu, vaikk'ette tiedä sitä itse. Mutta tästä lähtien minä otan asian hoitooni (Ottaa Mummua kädestä ja luettelee.) Hankin teille ensiksi oman kukkaron ja siihen vähän rahan roskaa, joka ei koskaan lopu… Jolla voitte ostaa itsellenne vaikka uuden virsikirjan ja postillan tai unikirjan tai makeisia — tai Sannille jonkun lahjan — tai vaikka teatteripiletin ja pääsylipun juoksukilpailuihin! (Nauraen.) No mitäs sanot, Mummu-pikkuinen?
MUMMU (Kyynelherkästi.) Herra siunatkoon tuota lasta. Kaikkea se ajatteleekin. Lukee aivan ihmisen ajatuksetkin, niinkuin Herran enkeli. Ei kukaan tässä talossa pidä minun puoltani kuin Virva…
NIINA. (Oven takaa.) Ettekö vieläkään ole nukkumassa? Heti paikalla vuoteeseen molemmat!
VIRVA. (Nousten.) Nyt meidän täytyy pian käydä nukkumaan, muuten äiti suuttuu.
MUMMU. (Nousten.) Hohhoojaa. Ei taida se pappa vieläkään olla kotona. Se Kalle-vainaakin oli sellainen yökyöpeli, ja raudoissa tuotiin kotiin…
VIRVA. (Saattaen Mummua käsipuolesta portaita kohti.) Nykyaikana käytetään yöt parempiin asioihin kuin tappeluihin. Yön hiljaisuudessa kypsytetään suuria aatteita, jotka mullistavat maailman. Sanomalehdet, runot, kirjat ja kaikki sellaiset uudenaikaiset asiat, joista Mummu ei tiedä mitään, tehdään yöllä. Ei siinä ole mitään suremista. Eikä siinäkään Sannin asiassa. Hän on oikein kunnon ihminen ja on yksin kasvattanut molemmat poikansa kunniallisella työllä. Kunnia se on eikä häpeä. Ja sellainen viisas ja hieno poika tuo Matti. — Eikä teidän sitä Kalle-vainaatakaan pidä muistella. Mitäs tuosta, jos hän nyt vähän kolautti toista Kallea päähän. Pääsitte hänestä siten eroon. Paha mies kun kerran oli. Tiedättekös, Mummu, että nykyään jos nainen saa huonon miehen, niin ottaa hän hänestä eron.
MUMMU. (On pysähtynyt portaiden alapäähän.) Siunatkoon, sellaistako niissä nykyajan kouluissa opetetaan! Ei sitä ennen semmoista saanut ajatellakaan. Oli vain otettava vastaan, minkä Jumala avioliiton kautta kullekin oli säätänyt — oli se sitten iloa tai surua.