NIINA (Arasti.) Älä välitä hänestä. Hän oli mielipuoli.
JUUDIT. Onnettomuus oli sumentanut hänen järkensä. Olisithan sinä voinut tuolle onnettomalle sanoa jonkun rauhoittavan sanan, että todella olet heidän ystävänsä…
PETRA. Minä! (Nousten, kuin itsekseen.) Minä en ole kenenkään ystävä, eikä minulla ole yhtään ystävää. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen, en tähän kansaan, en tähän aikaan, en koko tähän ihmiskuntaan! Minä olen outo koko maapallolla, vieras, muukalainen, yksin… Koko maailma vihaa ja syyttää minua, Juudit halveksii minua, ja Niina — pettää minua…
JUUDIT. Se ei ole totta. Sinä hourit.
NIINA (Parahtaen, langeten polvilleen hänen eteensä.) Uskotko sinä todellakin ensimmäistä vierasta maankiertäjää enemmän kuin minua, joka koko elämän olen uskollisesti seisonut rinnallasi. Sekö on sitä suurta luottamusta, josta puhuit…!
PETRA (Ei näytä kuulevan.)
NIINA (Rukoilevasti ja itkien.) Kuinka sinä, joka olet niin viisas, voit olla noin houkko! Kuinka sinä, joka olet niin hyvä, voit olla noin julma!
PETRA (Kuin heräten.) Vieläkö te olette siinä? Keitä te olette? Mitä te tahdotte minusta (Äkkiä.) Ulos kaikki! Minä tahdon olla yksin, yksin, sillä minä olen yksin… Menkää, menkää, minun täytyy saada olla yksin…
(NIINA ja Juudit vetäytyvät vitkastellen pois.)
XIII kohtaus.