PETRA (Kuin unissaan, vaipuen istumaan, pää käsien varassa.) Kaikki ryvettyy… Kaikki muuttuu rumuudeksi, kaikki muuttuu kärsimykseksi… Miksi kaikki minua syyttävät? Mitä minä olen tehnyt? Onko siis rikos olla runoilija?
Väliverho.
NELJÄS NÄYTÖS.
Petran makuukammio. Ovi taka-alalla johtaa hänen työhuoneeseensa.
Oikealla ovi muuhun huoneistoon. Vasemmalla, taka-alalla vuode.
Käsikirjasto-hyllyjä. Takka. Ikkunakaihtimet alhaalla.
I kohtaus.
(Petra makaa täysissä vaatteissaan vuoteella. Tohtori Kalmu istuu hänen vieressään tuolilla. Yöpöydällä palaa himmeällä viheriällä varjostettu lamppu, joka valaisee siinä viruvia käsikirjoituksia. Myös katossa palaa lamppu.)
KALMU. Sinä olet sairas. Koeta olla tekemättä, ajattelematta mitään, levätä…
PETRA. Minä en ajattele mitään, minussa vain ajattelee. Minä en tee mitään, minussa vain tapahtuu jotain, jokin suuri tilinteko, johon minun sormiani ei päästetä mukaan, sillä minä olen elämäni iän pitänyt väärää kirjanpitoa. Ja uskotellut olevani rikas. Vielä äsken. Yhden lyhyen hetken, auringon nousun ja laskun välillä, minä olin maailman valtias. Minulla oli varaa kaikkeen. Minulla oli runoilijan siivet, valtiomiehen kauaskantoinen katse, sydän, joka sykki samassa tahdissa ihmisyyden kanssa. Minulla oli kansan kannatus ja naisen rakkaus. Minä luulin voivani yhdistää mielikuvan ja todellisuuden, laulaa yhteen elämän rikkinäiset sirpaleet. Minä luulin eläväni uudestaan Curtiuksen tarinan. Parhaan oli heittäydyttävä turmion kitaan pelastaakseen maan. Hänen ylitseen oli sulkeutuva pohjaton kuilu. Se ei sulkeutunutkaan. Maa sylki minut ulos sylistään. Ja tiedätkö miksi? Siksi, että minä en ollutkaan se paras. Kaikki kultani oli kuonaa. Ja naiset. He rakastavat kultaa, hahahaa! He ovat julmia kuin lapset. Rikkovat kauniin lelun nähdäkseen mitä on sisällä…
KALMU. Rakas ystävä, sinä panet liian paljon arvoa sille puolelle elämästä. Silloin elämä kadottaa tasapainon. Luvalla sanoen: naiset ovat turmelleet sinut…
PETRA (Raskaasti.) He ovat sanoneet minulle totuuksia, joita en kestä. He ovat näyttäneet, mikä se sälö oli, joka kaatoi rakennuksen. Valhe. Elin valheessa, mutta silloin elin. Nyt en ole elävä enkä kuollut. Miksi riistettiin minulta suloinen sokeuteni? Minä luulin olevani totuuden apostoli, sillä valhe oli niin kaunista. Valhe on kauneutta, ja kaunis valhe on runoutta. Ja minä en voi elää ilman sitä.