— No mikä on hätänä! Oletko aivan hullu! Anna minun olla rauhassa!
— Sitä rauhaa saat hakea muualta, et minun talostani!
Vaimo ilmestyy pahantuulisena ovelle. Mies tarttuu häntä kovasti ranteeseen.
— Missä olet ollut?
— Mitä se sinuun kuuluu?
— Kuuluu sen verran, että aijon tehdä lopun tästä!
— Mistä!
— Kaikesta. Minä en huoli sinusta enää. Mene niiden syliin yöksi, joiden kanssa olet päivätkin. Ja maksakoot he sinun ylläpitosi. Miksi minä sitä tekisin?
— Oh, vahingonkorvaukseksi menetetystä taiteilija-urastani.
— Ja kuka maksaa minulle minun menetykseni? Sinusta ei ikinä olisi tullut mitään. Pienestä ensimenestyksestäsi saat kiittää ensikertalaisuuttasi. Mutta minulle oli taiteeni rakas, ja minulla oli kykyä ja innostusta ja minun täytyi jättää se palvellakseni itsekästä, hullun tuhlaavaa, arvotonta naista. Rahaa, rahaa, mistä saisi rahaa, on ollut ainoa ajatukseni, senjälkeen kun sinä sait minusta vallan. Ja miten sinä käytit sitä valtaasi! Häpeällisesti, tyrannimaisesti. Sitäkö varten minä olen saanut tehdä kaikki uhraukseni, että sinä pukisit itsesi kauniiksi muille! Minä en näe sinua enää koskaan, et hoida taloutta, et ansaitse mitään, et viitsi laulaa, et antaa etkä ottaa tunteja. Kokoat ympärillesi irrallisia ihailijoita…