Se oli Oula Kuutinkin kaupunginosa. Hän oli valinnut asuntopaikakseen sen puolen kaupunkia juuri tuon elämän sakan vuoksi, joka siellä kuohui, saadakseen syöttejä kyllästymättömälle ihmisnälälleen, ja ollakseen samalla rauhassa ihmisiltä.
Oh, tätä suuruudestaan ja hurjista vallankumouksistaan huolimatta pakkosäännöillä ja lupakorteilla kutistettua aikaa! Oh, tätä pientä aikaa, jolloin ihmiset ryömivät taltutettuina, nöyriksi mankeloituina, kaaviloituina, kiltisti, lain ja pakkovallan vuoksi kiltisti, asumaan noihin surullisiin kaniinilaatikoihin, nukkumaan toistensa päällä, vieressä, alla, yllä! Kärsiä toistensa toraa, häiriötä, läjäyksiä, lapsenitkua, soiton ja laulun remakkaa valittamatta ja pidättyä itse ilmehtimästä elämää kuin määräaikoina ja määrätyllä tavalla, se oli sitä nykyaikaisen sivistyselämän kiitettyä kaupunkikulttuuria! Ja yhä pitemmälle siihen suuntaan vain mentiin, laumatyranniaan, laumaorjuuteen! Ja sitten sanottiin, että ihmiskunta riensi kohti ihannettaan! Vapauteen, jonka muoto oli vapauden rajoitus!
Siunattu renesanssi, jolloin sai rehellisesti viiltää vihamiehensä mahan auki kadun kulmassa, jolloin jokaisen, joka tahtoi elää, täytyi olla sankari, jolloin elämä oli iloista karnevaalia, yksilöllisyyden voittokulkuetta neron voimalla ja hengen uhalla! Se oli jotakin se, taiteilijoita, suuria personallisuuksia varten! Ja nyt! Hengen vaara oli jälellä, mutta sankaruus ja nerous oli pannaan julistettu. Tapahtui suuria maailmanhistoriallisia tapahtumia, eikä tapahtunut mitään. Minne mennä? Mitä tehdä? Odottaa. Ei mitään seikkailuja, ei mielikuvituksen uhkahyppyjä yksityiselämässä! Istu kamarissasi, odota, odota! Mitä! Sitä, että jotakin tulisi sisään ovesta. Sanomalehti, kirje, tuttava. Siinä ainoa seikkailu nälkäiselle sielulle! Tietää, mitä joku sanoi tai teki tai ajatteli! Tapasi, näki jonkun kadulla. Joku soitti ovikelloa, joku puhui jotakin. Vastasi itse jotakin. Siinä kaikki! Aina sama muoto. Se oli tuskastuttavaa! Näissä puitteissa kukki nykyaikaisen ihmisen sielunelämä täällä, sill'aikaa kun maailma paloi… Ja siitä piti ammentaa…
Sitä lajia oli liiaksikin. Olivat taas alkaneet käydä liikaa, rakentaneet maantiensä Sörnäisten kautta, Oula Kuutin syrjäisen kamarin läpitse, nuo tuhmat ihmiset! Mitä he tahtoivat hänestä? Ihmekö, jos tuli vähän kaavamaiseksi! Puhui ennen puhuttua. Ajatteli ääneensä muuta kuin mitä ajatteli hiljaisessa mielessään!
Kuutti oli tyytymätön itseensä. Joku epämääräinen tunnonvaiva näversi häntä. Mikä oli taas saanut hänet puhumaan tyhmyyksiä Salme Tammille! Mutta mitä hittoa heille sitten puhui! Miksi tulivat kuin papin luo? Eihän hän voinut ottaa heitä kaikkia ja kaikkea heissä yhtä vakavasti kuin he itse. Miks'ei ollut maailmassa enää iloisia, keveitä naisia? Kaikki filosofoivat, etsivät elämästä sisältöä ja järkeä, selvittelivät periaatteita, hoitivat yhteiskunnan ja valtion asioita. Mutta olihan Salme Tamm jo siksi vanha ja viisas, ettei hän voinut panna kaikkea niin tunnolleen. Lähteä Salmen kanssa Tahitin saarelle, sitä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan. Tuon mielikuvan pakoretkestä nuoruuden ja kauneuden kanssa ikuisen kesän maahan oli aiheuttanut aivan toinen nainen, ei edes nainen, lapsi…
Mitä? Valittiko hän, ettei hänellä ollut seikkailuja, että elämän aines pakeni hänen käsistään? Sehän suorastaan tulvi hänen ylitseen. Mutta samalla tavalla aina, se se kiusasi! Sieluntunnustusten parhain kukkaistuoksu saattoi ajanpitkään kyllästyttää. Sitä oli ollut liiaksi hänen elämässään.
Mikä viikko tämä viimeinenkin! Onneksi oli se taas lopussa. Ja mitä oli siitä jälellä? Ei mitään. Tai oli kumminkin. Yksi ainoa kaunis hymy, sellainen juuri, jota hänen sielunsa kauan oli kaivannut. Mutta eikö sellainen korvannutkin kokonaisen elämän menetyksiä! Pieni Meri! Miten aurinkoiset silmät hänellä oli! Mikä elämä ja luonnollisuus koko olemuksessa! Ja miten koko huone oli syttynyt säteilyyn hänen astuessaan sisälle…
Kuutti hymyili omille mielikuvilleen hapuillessaan pimeässä porstuassa kotiovensa avaimenreikää. Ajatuksissaan astui hän sisään ja heittäytyi nojatuoliin viitsimättä edes sytyttää lamppua.
Ilmassa viipyi vielä jokin epämääräinen tuoksu Salme Tammin jäleltä. Kullakin naisella oli oma erikoistuoksunsa huolimatta siitä, että he nykyään olivatkin enää tuskin nimeksikään naisia. He olivat "tovereita", ystäviä, ymmärtäjiä tai ymmärryksen etsijöitä, yksinäisiä ja itsenäisiä niinkuin hän itsekin…
Kuutti heräsi mietteistään kovaan porstuasta kuuluvaan kolinaan.
Samassa jyskytettiin ovelle vahvasti.