Sinä, Vera, olet Fantasia, Kauneus minun elämässäni. Suuren, sinulle niin oudon isäsi sielun olet perinyt, ainakin on siruja hänen yksilöllisyydestään ollut kirjailemassa sitä mystillisyyden huntua, joka hentoja jäseniäsi kiertää. Lukemattomissa kohdissa olen huomaavinani yhtäläisyyttä ja kuitenkin on kaikki länsimainen äly sinussa vain rihkamaa, pintapuolista ja merkityksetöntä. Sinä leikit helyillä, joiden arvoa et ymmärrä.
Miten kummallinen asema on minulle vähitellen muodostunut isän ja tyttären välillä. Keskenään ovat he kaikesta päättäen vieraita ja kylmiä kuin rococon ihmisnuket ja minulle tuhlaavat he isän- ja tyttärenrakkauttaan, jotta välittäisin sitä sille, jolle se oikeastaan kuuluu. Minulle he ovat sellaisia, jollaisia heidän pitäisi olla toisilleen. Minä saan kahden ihanan, rikkaan sielun tuoksuvimmat kukat, vaikkakin tiedän, että ne eivät ole tarkoitetut minulle. Mutta olen niistä onnellinen. Niin köyhä olen.
Simo sanoo, että minulla ei ole tarpeellista ylpeyttä, entä sitten!
Minulla on sensijaan kunnioittamisen ja ihailun kyky. Kaarina ja
Kuutti ansaitsevat sen. Ja kuinka en tahtoisi palvella Veraa, jota
rakastan!
Minä kerron Veralle kaikki, mikä koskee hänen isäänsä. En sentään aivan kaikkea. Orkokummun Meristä en ole voinut kertoa, en tiedä miksi. Vera oli nähnyt isänsä kerran kadulla tämän nuoren tytön kanssa. Kun hän mainitsi siitä, näin synkän salaman leimahtavan hänen silmistään, sellaisen, jota en koskaan ennen ole niissä nähnyt. Huomasin sen olevan, omituista kyllä, jotakin, joka lähenteli mustasukkaisuutta. En tahtonut antaa sille enempää ravintoa. Ilman syytä. Meri on viime aikoina ollut Kuutin apuna tämän työskennellessä kirjoituskoneeseen sanelemalla. Hemmoiteltua tyttöä se tietysti huvittaa. Mikään muu ei luultavasti kiinnitä Kuuttia Meriin, ainakaan ei mikään sellainen syvempi tunne, joka kiinnittää häntä tyttäreen. Mutta kenellekään muulle ei Vera ole ollut mustasukkainen.
Kuinka vähän ymmärrän noita ihmisiä, joiden kanssa sentään olen niin paljon! Pelkkiä arvoituksia ovat he minulle pohjimmaltaan. Vielä ihmeellisempää on Veran suhde tohtori Linnaan. He ovat yhä enemmän yhdessä. Ja ellei tohtori Linna olisi niin paljon vanhempi Veraa ja ellen tuntisi hänen epämääräistä vihaansa tohtoria kohtaan, olisin melkein mustasukkainen minäkin. Jokin pistää sydämeeni aina, kun näen heidät yhdessä. Miksi he ovat yhdessä? Sitä kysyn tuhat kertaa päivässä itseltäni saamatta vastausta. Ja yhä useammin hiipii mieleeni kammottava epäluulo siitä, että tuossa Veran revolverifantasiassa oli enemmän todenperäisyyttä kuin mitä luulin. Vera kuvittelee tuollaista hirveää joka hetki. Itse asiassa ei tuo kuvitelma ollut kauheampi tai erikoisempi kuin sadat muut samanlaiset hassutukset, joita olen hänen suustaan kuullut ladeltavan tuolla suloisen pehmeällä äänellä, joka muistuttaa linnun liverrystä. Ruminkin sana hänen huulillaan helisee kuin helmi. Hänelle ei voi suuttua mistään. Ja kun hän panee päänsä kallelleen ja silmänsä pyöreiksi ja ynisee lapsekkaasti hiljaista, naivin-surunvoittoista, hyväilevää yninää niinkuin nuori vasikka tai niinkuin kissan poikanen, joka kehrää, ei häntä voi kukaan vastustaa.
Näin kietoo Vera ja rakkauteni minut uuvuttavaan, haavemaiseen valohämyyn, vaikka ulkona sotatorvien räminä uhkaavasti lähestyy.
Nälkä tulee. Kansalaissota on ovella. Maailman sodan jylinä kaartuu päällemme kuin ukkospilvi purkautuakseen minä päivänä hyvänsä raukkojen rantojemme yli. Jokaisen ihmisen hermot ovat vireissä kuin viulunkielet.
Kaarina on saanut valmiiksi juhlallisen rauhankehoituksen kaikille "sotapuolueille". Se levitetään sekä sosialisti- että porvarisjärjestöille, jotta "punaisen kaartin" ja "suojeluskaartin" yhteentörmäys estyisi. Alas aseet! huudan minäkin kaikesta sydämestäni. Ja minä tahtoisin huutaa sen yli maailman, jokaisen sotilaan korvaan. Ne venäläiset, jotka eivät tahdo taistella, ovat oikeassa. Kaikkien sotajoukkojen tulisi seurata heidän esimerkkiään. Miten on mahdollista tämä järjetön kurjuuden tuottaminen järjellisten ihmisten omalla avustuksella!
Ja kuitenkin on minussa itsessänikin voimia aivan vastakkaisia. Iltaisin kun kuljen pitkin pimeitä, sinerväin lyhtyjen aavemaisessa kajossa häämöittäviä katuja ja tunnen kuin uhkaisi meitä meri ja maa, sortaisi meitä itse Jumala ja kohtalo, kuin huojuisi tanner jalkojen alla, kuin vapisisi tämä Suomi-paran rikkirevitty kaistale tuhon partaalla, niin, niin silloin kumpuaa tuolta syvältä sydämestä vastustamaton halu nousta vastarintaan, halu taistella vereen ja henkeen tämän rakkaan poloisen isänmaan puolesta. En koskaan ole tuntenut rakastavani isänmaatani niin palavasti kuin nyt, kun sanotaan isänmaanrakkauden olevan enää vain muiston.
Kuutti kirjoittaa par'aikaa jotakin teosta, josta sattumalta olen kuullut osia. Ehkä sekin osaltaan on vaikuttanut minuun. Siinä on kerrankin sana paikallaan ajan kysymyksistä, mutta ei vain hetkeä silmällä pitäen, vaan suuresti, vapauttavasti katsottuna.