Synkempi näistä selityksistä otaksuu että lemmenhehku, vaikka yhä ja yhä hautaan mennen, ei voi koskaan kuolla eikä levätä. Ne jotka ovat rakastaneet turhaan, ainoastaan näyttävät kuolevan, toden teolla ne elävät edelleen perillispolvien sydämissä, saadakseen kaipuunsa kerran täytetyksi. Ne vartovat, ehkäpä lukemattomia vuosisatoja, rakastettunsa uutta ruumiillistumista, — ijäti kutoen nuoruuden unelmiinsa utuiset muistokuvansa. Siitäpä saavuttamattomat ihanteet, siitä niitten sielujen ahdistava rauhattomuus, joita vainoaa unelmat löytymättömästä naisihanteesta.
Kaukaisessa Idässä ajatellaan toisella tavalla, ja mitä nyt kerron valaisee Buddhan tälle arvoitukselle antamaa selitystä.
II.
Eräs pappi kuoli äskettäin hyvin omituisissa olosuhteissa. Hän palveli muuassa vanhoillis-buddhalaisessa temppelissä Osakan läheisessä kylässä. (Temppelin voi nähdä Kwansetsu'n radalta, matkustettaessa Kyotoon.)
Hän oli nuori, vakava ja erinomaisen kaunis mies — aivan liian kaunis ollakseen pappina, sanoivat naiset. Hän oli näöltään kuin joku noita kauniita Amidan kuvia, joita muinaisuuden suuret buddhalaiskuvanveistäjät ovat luoneet.
Hänen seurakuntansa mieshenkilöt pitivät häntä puhdassydämisenä ja oppineena pappina; ja siinä he olivat oikeassa. Naiset eivät ajatelleet ainoastaan hänen hyveellisyyttään ja oppiaan; sillä hänen olennossaan oli onneton voima lumota heidät, voima jolle hän ei voinut mitään, voima hurmata pelkästään miehenä. Naiset, myöskin ulkoseurakuntien, jumaloivat häntä tavalla joka ei ollut pyhä; ja heidän ihailemisensa oli esteeksi hänen opinnoilleen ja häiritsi häntä kesken hurskaita tutkistelemuksia. He keksivät kaikenlaisia syitä käydä joka aika temppelissä nähdäkseen ja puhutellakseen häntä, esittivät hänelle kysymyksiä, joihin hänen velvollisuutensa oli vastata, tahi toivat lahjoja hänen kirkolleen, joita hän ei mielellään saattanut kieltäytyä vastaanottamasta. Muutamat saattoivat esittää hänelle sellaisiakin kysymyksiä, jotka olivat kaukana uskonnollisuudesta, ja jotka panivat hänet punastumaan. Hän oli luonnostaan liian lempeä torjuakseen luotaan ankaralla vastauksella niitäkään tungettelevia kaupunkilaistyttöjä jotka sanoivat hänelle sellaista, mitä maalaistyttö ei ikinä olisi saanut sanotuksi, sellaista mikä pakotti hänet käskemään sanojat poistumaan temppelistä. Mutta kuta enemmän hän väisti kainojen ihailua ja rohkeiden imartelua, sitä enemmän kasvoi tungettelu, kunnes siitä paisui hänen elämänsä suurin kidutus.
Vanhemmat olivat häneltä aikoja sitten kuolleet, häntä ei sitoneet mitkään maalliset siteet, hän rakasti ainoastaan tointaan ja siihen kuuluvia tutkimuksia; turhamaisiin ja kiellettyihin asioihin hän ei tahtonut kallistaa mieltään. Hänen erinomainen kauneutensa — tuo elävän epäjumalan kauneus — oli ainoa hänen onnettomuutensa. Rikkautta hänelle tarjottiin ehdoilla, joita hän ei voinut ottaa kuuleviin korviinsa. Tytöt heittäytyivät hänen jalkoihinsa turhaan rukoillen osakseen hänen rakkauttaan. Rakkaudenkirjeitä tuli hänelle alituiseen, kirjeitä jotka jäivät vastausta kaipaamaan. Toiset olivat sepitetyt tuohon vanhaan kuvarikkaaseen tyyliin, jossa puhutaan »lemmenkohtausten vuorenvankoista päänaluksista» tahi niistä »aalloista jotka lainehtivat kasvonpiirteiden varjostuksista» tahi niistä »virroista jotka lähtevät erilleen ainoastaan yhtyäkseen». Toiset olivat koruttomia ja täynnä avosydämistä tunteellisuutta, täynnä nuoren tytön ensi rakkaudentunnustuksen paatosta.
Sangen kauan nämä kirjeet näyttivät jättävän papin niin koskemattomaksi, kuin ikinä oli joku veistos, kuvaava sitä Buddhaa, jonka luonnokseksi hän näytti luodun. Mutta todellisuudessa hän ei ollut mikään Buddha, olipahan vain heikko mies, ja hänen asemansa oli hyvin arveluttava.
Eräänä iltana tuli temppeliin pieni poikanen, joka antoi papille kirjeen kuiskaten lähettäjän nimen, ja juoksi tiehensä kadoten pimeään. Kirkonpalvelijan sitten oikeudessa esittämän todistuksen mukaan, pappi luki kirjeen, pisti sen takaisin kuoreen ja asetti sen matolle polvipieluksensa viereen. Pitkän hetken jäätyään liikkumattomaksi, ikäänkuin syviin ajatuksiin vajonneena, haki hän esille kirjotusneuvonsa, kirjotti kirjeen, osotti sen lähimmälle hengelliselle esimiehelleen ja jätti sen kirjotus-alustalle. Sitte hän katsasti kelloaan ja rautatie-aikataulua. Oli aikainen aamupuolen hetki ja yö oli myrskyinen ja pimeä. Hän polvistui hetkeksi alttarin eteen rukoilemaan; sitten hän kiiruhti ulos yöhön ja ennätti rautatielle paraiksi ehtiäkseen heittäytyä kiskoille ohitse kiitävän Kobesta tulevan pikajunan eteen. Ja seuraavassa tuokiossa kaikki jotka olivat jumaloineet miehen tavatonta kauneutta, olisivat huudahtaneet kauhusta nähdessään lyhdyn valossa mitä oli jälellä hänen katoovaisesta ruumisraukastaan, kiskoihin takertuneena.