Mutta olipa nyt tässä kaikkisuudenkehityksessä siveellistä tarkotusta tahi ei — ihmisen tunteiden vähäpätöisellä mitalla mitattuna — yhtä vakaumusta ei kuitenkaan mikään todistelu voinut horjuttaa: varmuutta siitä että ihmisen kaikesta voimastaan tulee seurata korkeinta siveellistä ihannetta tuntematonta määrää kohti, vaikka sitte auringot radoiltansa kääntyisivät taisteluun häntä vastaan. Japanin täytyi pakostakin omistaa vieras tiede, täytyi omistaa paljon vihollistensa aineellisesta kulttuurista; mutta Japanille ei ollut välttämätöntä heittää luotansa oma käsityksensä oikeasta ja väärästä, velvollisuudesta ja kunniasta. Vähitellen kehittyi hänen sielussaan vakaumus, sellainen vakaumus joka ajan tullen oli kohottava hänet kansansa johtajaksi ja opettajaksi. Hän päätti taistella kaikesta voimastaan sen paraimman säilymiseksi mitä Japanin entisyydessä oli, ja pelottomasti nousta vastustamaan kaikkea vieraan lainailemista yli sen, mikä kansalliselle itsepuolustukselle olisi tuiki välttämätöntä, tahi mikä edistäisi kansan kehitystä itsenäiseksi. Hän saattoi erehtyä, mutta siinä ei ollut mitään häpeällistä. Ja ainoastaan tuota tietä voi olla toivoa saada edes jotakin kallisarvoista pelastetuksi yleisestä haaksirikosta. Lännen elämän tuhlaavaisuus oli häneen tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin sen huvituskiihko ja sen kärsimysten määrä; oman maansa köyhyydessä hän näki voimaa, sen epäitsekkäässä säästeliäisyydessä ainoan mahdollisen keinon kilpailla Lännen kanssa. Vieras sivistys oli opettanut hänet käsittämään tavalla jolla hän ei ikinä muutoin olisi käsittänyt, japanilaisen sivistyksen arvon ja kauneuden; ja hän ikävöi sitä hetkeä, jolloin hänen olisi suotu palata syntymämaahansa.

VIII.

Pilvettömän huhtikuunaamun kuultavassa hämärässä, juuri päivännousun edellä, hän näki jälleen isäinmaansa vuoret — kaukaiset, sakarapiirteiset alppijonot, jotka himmeän-punasinertävinä nousivat taivaanrannassa mustetummasta merestä. Takana, mistä höyrylaiva tuli kantaen hänet kotia kohti maanpaosta, täyttyi taivaanpiiri hitaasti leimahtavalla ruskolla. Kannella oli jo joitakin muukalaisia, jotka olivat nousseet tavotellakseen Fudshin ensimäistä[11] lumoavaa näkyä Tyyneltä Valtamereltä käsin — sillä Fudshin ensi näky aamunkoitossa ei unhoitu tässä elämässä eikä seuraavassa. He tarkastelivat vuorien pitkää jonoa ja tähtäilivät katseensa niiden sakaraisten huippujen yli ylös syvään yöhön, missä vielä tähdet kalpeina tuikkivat, — mutta Fudshia he eivät nähneet. »Ah» vastasi nauraen merimies, jolta he utelivat, »te katsotte liian alas! korkeammalle — paljon korkeammalle!» He katsoivat silloin ylemmäksi, ylemmäksi, aina pilvien pihoille asti, ja näkivät mahtavan vuorenhuipun punottavana kuin aavemainen lootos-umppu tulevan päivän hehkussa; näky joka sai heidät äänettömiksi. Äkkiä sen ikuinen lumi valahti kullanhohtavaksi, sitten häikeni valkean hehkuvaksi, mikäli aurinko ulottui heittämään säteensä siihen yli maan kaarevuuden, yli alempien vielä pimeitten vuorijonojen, itse tähtien yläpuolelle, siltä näytti; sillä mahtava vuorenjuuri oli yhä näkymättömänä. Ja yö hälveni, heleässä, siintävässä päivänvalossa säteili korkea taivaankansi, ja värit heräsivät uinustaan. Tuijottaville katseille aukeni loistava Yokohaman poukama, pyhä vuorenhuippu häilyen yli näkymättömän pohjustansa kuin lumipeitteinen henkinäky säteilevällä taivaalla.

Yhä kaikui matkamiehen korsussa sanat; — »Ah! te katsotte liian alas! — korkeammalle — paljon korkeammalle!» — soinnahtaen ne yhtyivät valtavaan, vastustamattomaan tunteeseen, joka avarrutti sydäntä. Sitten sameni äkkiä kaikki: hän ei nähnyt ylhäistä Fudshia, eikä lähempiä kukkuloita alempana, joiden utuinen siinto oli lähetessä vaihtunut heleäksi vihannaksi, eikä laivojen vilinää lahdenpoukamassa, — eikä mitään uudesta Japanista — hän näki entisen. Maatuuli, kevättuoksuja täynnä, lehahti häntä kohti, hiveli hänen vertaan, ja pani kauan sulkeuneista muistonsokkeloista nousemaan haamuina kaikki minkä hän kerran oli jättänyt ja koettanut unhottaa. Hän näki jälleen vainajien rakkaat kasvot, hän erotti heidän äänensä monivuotisten hautojen takaa. Hän olikin taas tuo pieni poikanen isänsä yashikissa, kulki toisesta valoisesta huoneesta toiseen, leikki päivänpaisteisilla ruohikoilla, missä lehvien varjot väreilivät, tahi tuijotti puiston pehmoisenviherjään, uinuvaan rauhaan. Taaskin hän tunsi äitinsä käden kevyen kosketuksen, tämän johdattaessa poikansa askelia aamuhartauden paikkaa kohti, alttarille missä oli esi-isien muistotaulut; ja miehen huulet sopersivat jälleen, tuokion tuomalla uudella ymmärtämyksellä, lapsen yksinkertaisen rukouksen.

KARMAN VOIMASTA.

I.

Uudenaikainen luonnontiede vakuuttaa että ensi lemmen juuret ovat kokonaan yksilön omien kokemuksien ulkopuolella ja niitä vanhemmat.[12] Toisin sanoen, se tunne mikä meistä näyttää olevan selvimmin yksilön omaa, ei ole lainkaan yksilöllistä laatua. Filosofia keksi jo kauan sitten saman totuuden, ja filosofia ei millään alalla ole ongelmoimisellaan onnistunut niin viehättää mieltä kuin koettaessaan selitellä rakkauden mysteeriota. Luonnontiede puolestaan on ankarasti rajoittunut muutamiin viittauksiin tässä aineessa. Mielestämme valitettava seikka! Sillä metafyysikot eivät koskaan ole kyenneet antamaan tarkempia selityksiä — opettivatpa he sitten että rakastetun ensi näkeminen rakastavan sydämmessä herättää siihen saakka uinuneen synnynnäisen muistoaavistuksen jumalallisesta ihanteesta, taikka että lemmen lumouksen luovat vielä syntymättömät henget pyrkiessään ruumiillistumaan. Mutta luonnontiede ja filosofia ovat yhtä mieltä siinä tärkeimmässä kohdassa, että rakastavaisilla itsellään ei ole mitään vaalivapautta, että he ovat vaikutuksen vallassa jossa ei kysytä heidän tahtoaan. Luonnontiede on sitäkin päättäväisempi tässä kohden: se osottaa suorastaan että tässä ovat vainajat eivätkä elossa olevat vastuunalaisia. Ensi lempi syntyy, niin luonnontiede väittää, jonkunlaisista kummittelevista perintömuistoista. Totta on että luonnontiede, toisin kuin buddhalaisuus, ei pidä mahdollisena että me erikoisen otollisissakaan oloissa saattaisimme muistaa ja tuntea tutuiksi kokemuksia edellisiltä olemuskausiltamme. Fysiologiaan perustuva sielutiede ei tunnusta mahdolliseksi että muisti saattaisi yksilöllisessä merkityksessä periytyä. Mutta se väittää että polvesta polveen periytyy jotain paljoa valtavampaa, vaikkakin enemmän epämääräistä, nimittäin lukemattomilta esivanhemmilta perittyjen muistojen summa — tuhannesti tuhansien esipolvien kokemusten kasautuma. Sitä tietä se selittää kaikista arvotuksellisimmatkin tunteemme — ristiriitaiset pyyteemme — omituisimmatkin mielenjohteemme, kaikki nuo näennäisesti järjenvastaisimmatkin mieltymyksemme ja vastenmielisyytemme — kaikki epämääräisimmätkin surumme tai ilomme, joita ei ikinä voitaisi selittää oman yksilön kokemusten pohjalla. Mutta luonnontiede ei ole toistaiseksi lähtenyt lähemmin tutkimaan ensi rakkauden arvoitusta huolimatta siitä että tämä tunne, ollen niin läheisessä yhteydessä salaperäisen maailman kanssa, on viehättävin ja mystillisin kaikista inhimillisistä tunteista.

Länsimaisissa kansoissa tämä arvoituksellinen ilmiö kehittyy seuraavasti. Jokaisen nuorukaisen elämässä, jonka olento on säännöllisluontoinen ja terve, sattuu eräs atavistinen ajanjakso, jolloin hän heikompaa sukupuolta kohtaan tuntee sellaista alkuperäistä halveksimista, minkä synnyttää pelkkä tietoisuus ruumiinvoimaisesta etevämmyydestä. Mutta tähän aikaan ikään, jolloin seurustelu nuorien tyttöjen kanssa kaikista vähimmin häntä huvittaa, hän äkkiä muuttuu terveestä sairaaksi. Hän tapaa elämänsä polulla tytön, jota hän ei koskaan ennen ole huomannut ja joka ei paljoakaan eroa muista tyttölapsista — eikä ole lainkaan ihmeellinen muitten silmissä. Siinä hetkessä syöksähtää veri yhtenä hyökynä hänen sydämeensä, ja kaikki hänen tunteensa ovat ratki muuttuneet. Sen jälkeen, ja niin kauan kuin hullaantumusta kestää, kuuluu hänen elämänsä kokonaan tälle vastakeksitylle olennolle, josta hän ei vielä mitään tiedä, paitse että päivän säteetkin, kosketellessaan tuota tyttöä, näyttävät hänestä kauniimmilta kuin muulloin. Siitä lumosta ei mikään mainen lääketaito voi häntä päästää. Mutta mistä tuli tuo taikavoima? Tuostako elävästä epäjumalasta? Ei, sielutiede opettaa että ilmiö on vainajain vaikutusta epäjumalanpalvelijan sielussa. Vainajat ovat hänet lumonneet. Niistä on sysäys rakastajan sydämessä alkuisin, niistä se sähköinen väristys, joka valautui kautta hänen suoniensa tytön käden ensi kosketuksesta.

Mutta miksi juuri tämä tyttö ennen kaikkia muita, siinä arvoituksen syvempi puoli. Se ratkaisu, jonka on laatinut tuo suuri saksalainen pessimisti, ei ole sopusoinnussa luonnontieteellisen sielutieteen kanssa. Pitäisihän vainajain valinnan kehitysopin kannalta katsoen perustua pikemmin muistoihin kuin kaukonäköisyyteen eteenpäin. Ja arvoituksen kohdistus ei ole iloinen.

Onhan senkinsuuntainen runollinen mahdollisuus että esivanhempi-vainajain vaali kohdistuu valittuun, koska juuri hänessä on yhtynyt, kuin n.s. kombinatsiooni-valokuvassa, kaikkien niiden naisten himmeä kaltaisuus, jotka ovat onnellistuttaneet esi-isiä heidän elämänsä aikana. Mutta yhtä mahdollista on, että he juuri tässä ovat löytäneet kaikkien niitten naisten viehätyksestä vilauksen, joita he aikanaan ovat rakastaneet turhaan.