Tätä matkaa tekemään hän joutui äkimmin kuin mitä hän oli odottanut. Se henkinen pyrkimishalu, mikä hänet oli kehittänyt epäilijäksi uskonnon asioissa, oli myöskin tehnyt hänestä vapaa-ajattelijan valtiollisessa suhteessa. Hän saattoi hallituksen vihan päällensä julkisesti esittämällä mielipiteitä, jotka eivät soveltuneet hetken politiikkaan: ja niinkuin muitten, jotka uusien aatteiden vaikutuksesta olivat olleet yhtä varomattomia, niin täytyi hänenkin lähteä maanpakoon. Näinpä hänelle siis alkoi matkustuksien sarja joka vei hänet ympäri maapallon. Korea oli ensin hänen pakopaikkanaan, sitten Kiina, missä hän eleli opettajana, ja lopuksi hän seisoi kuin seisoikin laivan kannella matkalla Marseilleen. Hänellä oli vain vähän rahaa, mutta hän oli huoletonna kohtaloistaan Europassa. Hän oli nuori, sitkeä, voimakas, säästäväinen sekä tottunut puutetta kestämään, ja niin ollen hän saattoi antautua täyden itseluottamuksen valtaan. Hänellä oli sitäpaitse suosituskirjeitä miehille, jotka kykenisivät tasottamaan hänen tiensä.

Mutta monta vuotta tuli kulumaan, ennenkuin hän näki jälleen syntymämaansa.

VII.

Niinä vuosina hän näki Lännen sivistyksen niinkuin vain harva japanilainen on saanut sen nähdä. Hän kulki Europan ja Amerikan ristiin rastiin, eleli monessa kaupungissa ja työskenteli monessa toimessa — joskus aivoillaan, useimmiten käsivarsillaan ja siten hän saattoi tutkia korkeudet ja syvyydet, paraimman ja kehnoimman häntä ympäröivästä elämästä. Mutta hän näki »Kaukaisen Idän» silmillä, ja hänen arvostelunsa ei kulkenut samoja teitä kuin meidän arvostelumme. Sillä niin vieraasti kuin Länsi katselee Kaukaista Itää, niin Itäkin Länttä; se, mitä kumpikin arvostelee itsessään paraimmaksi, on luultavasti vähimmin omiansa miellyttämään toista. Ja kumpainenkin on osaksi oikeassa, osaksi väärässä; ei koskaan ole vallinnut eikä tule vallitsemaan täydellistä molemminpuoleista ymmärtämystä.

Suuremmoisemmalta kuin mitä hän ikinä oli kuvitellut, tuntui hänestä Lännen maailma — maailmalta jättiläisiä varten. Tuo tila joka rohkeimmastakin Lännen asukkaasta tuntuu niin lannistavalta, nimittäin oleminen ilman rahaa ja ilman ystäviä ison kaupungin pyörteissä, mahtoi useasti painostaa tätä Idän pakolaista. Mahtavasti vaikutti häneen epämääräinen ahdistus, joka syntyy, kun havaitsee itsensä olevan ohi kiitävien miljoonien huomiolle olematon, kun kuulee tuon loppumattoman melun kaduilla, joka hukuttaa ihmisäänien kaiun, kun näkee kaikkialla noita sieluttomia rakennustaidon kummituksia, kun havaitsee tuon räikeän rikkauden rehentelemässä, — sittenkuin se on pakottanut aivoja ja käsiä rasittautumaan mahdollisuuden ääriin asti. Isot kaupungit tekivät häneen varmaankin saman vaikutuksen kuin Lontoo oli tehnyt Doré'hen: synkän suurenmoinen voitonhimon pyhättö, raskaita holveja, graniittikaaria toinen toisensa takana silminkantamattomiin, rakennuksien vuoria joiden juurella työ merenä kihisi ja kiehui, ja valtavia etäisyyksiä joiden piirissä järjestetty työvoima tuotti ilmi vuosisatojen ponnistuksien tulokset. Mitään kauneudenaistilleen huomattavaa hän ei nähnyt noissa keinotekoisissa tiiliriutoissa, jotka sulkivat pois päivännousun ja -laskun, taivaan ja tuulet. Kaikki mikä meitä viehättää isoissa kaupungeissa, häntä tympäsi ja masensi; itse häikäisevä Pariisikin ennen pitkää täytti hänet ikävällä. Pariisi oli ensimäinen länsimainen kaupunki missä hän eleli pitemmän aikaa. Ranskan taide Europan lahjakkaimman kansan kauneudenkäsitteiden ilmaisijana, häntä suuresti ihmetytti, mutta ei lainkaan ihastuttanut. Etenkin häntä hämmästytti sen tapa esittää alastomuutta; se näytti hänestä vain avoimesti tunnustavan sitä inhimillistä heikkoutta, jota hän lähinnä petollisuutta ja pelkuruutta oli oppinut stooisen kasvatuksensa kannalta enin halveksimaan. Uudenaikainen ranskalainen kirjallisuus tuotti hänelle uutta kummastelun aihetta. Kirjotustavan kauneuksia hän ei kyennyt arvostelemaan, mutta käsittämätön oli hänestä sellaisen tyylitaidon arvo jonka tarkotus oli vain omassa itsessään. Ja joskin hänet olisi saatu käsittämään kirjallisuutta samalla tavalla kuin europpalainen sen käsittää, olisi hän yhä pysynyt vakaumuksessaan, että moinen tapa käyttää taiteellista kykyä yksistään muotoa varten oli yhteiskunnallisen turmeluksen merkki. Vähitellen hän havaitsi tuon ylellisen pääkaupungin omassa elämässä todistuksia sen arvostelun pätevyydestä minkä taide ja kirjallisuus olivat hänessä kypsyttäneet. Hän kävi huvitilaisuuksissa, teattereissa ja oopperoissa, katseli kaikkea askeetin ja sotilaan silmällä, ja häntä ihmetytti kuinka länsimainen käsitys elämänarvoista niin vähän erosi siitä mitä Kaukaisessa Idässä katsotaan houkkamaisuudeksi ja velttoudeksi. Hän oli mukana hienoissa tanssiaisissa, missä naiset kehittivät tarkoin ja taidolla harkittua oman henkilönsä altistamista, herättääkseen sellaista vaikutusta, joka olisi saattanut japanittaren häpeästä vajoomaan maan alle; ja hän ihmetteli niitä muistutuksia, joita oli kuultu europpalaisten lausuneen Japanin maakansan luonnollista, suoraa ja terveellistä puoiialastomuutta vastaan, heidän ollessaan peltotyössä kesäpäivän paahtaessa. Hän näki kirkkoja ja katedraaleja suuret määrät, ja heti niiden ääressä paheen pesiä ja rikoksen linnoja. Hän kuunteli mainehikkaitten saarnaajain puheita ja hän kuuli papinparjaajien kaikkea uskoa ja rakkautta pilkkaavia esityksiä. Hän näki rikkaiden elämää ja köyhien ja kuilut kummankin alla. Mutta uskonnon »tasottavaa vaikutusta» ei hän missään nähnyt. Tällä maailmalla ei ollut mitään uskoa. Se oli maailma täynnä pilkkaa, teeskentelypeliä ja huvituskiimaista itsekkyyttä, jota ei ohjannut uskonto, vaan poliisivalta; maailma, johon syntyminen ei ollut onnellista.

Englanti, muita synkempänä, valtavampana, pelottavampana, sai hänet toisia arvotuksia pohtimaan. Hän tutki sen lakkaamatta kasvavaa rikkautta, ja sitä saastaisuuden painajaista joka alati lisääntyi sen suojassa. Hän näki ne valtavat satamat, joihin ahtautuu satojen maitten rikkaudet, enimmäkseen ryöstötavaraa; hän ymmärsi että englantilaiset yhä olivat esi-isäinsä kaltaista rosvorotua. Ja hän kuvaili mielessään mikä kohtalo noiden ihmismiljoonain osaksi tulisi, jos heidän täytyisi olla edes yhden ainoan kuukauden ilman keinoja millä pakottaa muita rotuja elättämään heitä. Hän näki sen irstauden ja juoppouden joka tekee yöt maailman isoimmassa kaupungissa niin kamaliksi, ja hän hämmästyi sitä sovinnaisuuden tekopyhyyttä, joka on olevinaan »mitään näkemättä», ja sitä uskontoa joka veisaa kiitosta olevista oloista, ja sitä tietämättömyyttä joka työntää lähetyssaarnaajiaan sinne missä niitä ei tarvita, ja sitä tyhmää hyväntekeväisyyttä joka edistää sairauden ja rikoksellisuuden sikeytymistä. Hän luki myöskin kuuluisan, maita ja mantereita matkailleen englantilaisen kirjotuksen, jossa todistetaan kymmenennen osan Englannin kansasta olevan ammattirikoksellisia tai vaivaishoitolaisia.[10] Ja niin ovat asiat huolimatta kirkkojen määrättömyydestä ja lakisäädösten loppumattomuudesta! Totisesti, Englannin sivistys ei ilmaissut senkään verran kuin nuo muut, sen uskonnon valtaa, josta tuo mahtava kehitys imi voimansa, mikäli hänelle oli vakuutettu. Englannin kadut kertoivat hänelle aivan toista; moista ei koskaan tarvinnut nähdä buddhalaisten kaupunkien kaduilla. Ei, tämä sivistys ei ollut muuta kuin lakkaamattoman, riettaan taistelun tulos yksinkertaisten ja ovelain, heikkojen ja väkeväin välillä; voima ja taitavuus olivat yhtyneet ahtaakseen sen mikä oli heikkoa ammottavaan, ilmeiseen helvettiin. Ei koskaan olisi Japanissa edes kuumehoureissa voitu kuvitella mielessään moisia olosuhteita. Kuitenkin kaikitenkin täytyi hänen myöntää että näiden olojen puhtaasti aineelliset ja älyperäiset tulokset olivat ihmeteltävät; ja vaikkakin hän näki pahuutta kaikkialla missä sitä ei olisi arvannut aavistaakaan, näki hän paljon hyvääkin, sekä köyhissä että rikkaissa. Noitten määrättömien ristiriitojen yli kaiken käypää arvotusta hänen järkensä ei lainkaan kyennyt selvittämään.

Englannin kansa häntä miellytti enemmän kuin mikään muu hänen käymissään maissa. Ja Englannin sivistyneiden käytöstavat muistuttivat hänestä monessa kohdin Japanin samurailuokan esiintymissääntöjä. Ulkonainen kylmäkiskoisuus heissä kätki suuria ystävyyden ja pysyväisen sydämellisyyden mahdollisuuksia. Sydämellisyyttä sai hän itse useastikin osakseen. Hän tuli aavistaneeksi sen harvoin ilmenevän mutta syvän tunnevoiman, mikä on ominainen englantilaisen luonteelle, sekä sen mielenlujuuden, joka oli saattanut puolet maailmaa Englannin vallan alle.

Mutta ennenkuin hän jätti Englannin lähteäkseen Amerikkaan tutkimaan siellä vieläkin laajempaa ihmisyrittelijäisyyden kilpakenttää, oli jo kansallisuuksien erilaisuus herennyt hänessä mielenkiintoa herättämästä. Ne sikäli häikenivät hänen huomioltaan mikäli hän oppi käsittämään länsimaisen sivistyksen joksikin pelättäväksi kokonaisuudeksi, joka kaikkialla, — olivatpa muodot sitte itsevaltiutta, vapaamonarkkisia tai jyrkästi kansanvaltaisia — kehitti samat armottoman välttämättömyyden olosuhteet samoine hämmästyttävine tuloksineen, ja joka kaikkialla perustui aatteisiin, aivan päinvastaisiin kuin kaukaisen Idän aatteet. Tuolle sivistykselle hän jäi kylmäksi ja tunteettomaksi — ei löytänyt hän siinä mitään johon olisi kiintynyt eläessään sen keskellä, jota olisi kaivannut jäähyvästin hetkenä. Hänen sielulleen tuo kaikki tuntui niin vieraalta kuin elämä toisella taivaankappaleella toisen auringon alla. Mutta hän arvasi tuon sivistyksen hinnan laskettuna ihmiskärsimyksissä, tunsi sen musertavan painon uhkan, ja aavisti sen älyllisestä etevyydestä johtuvan suunnattoman voiman. Ja hän vihasi sitä, vihasi sen kauhistavaa, perinpohjaisesti suunniteltua koneistoa, vihasi sen hyötykannan vankkuutta, vihasi sen sovinnaisuuksia, sen himokkuutta, sen sokeaa julmuutta, ahneutta, ääretöntä teeskentelyä, sen köyhyyden kurjuutta ja sen rikkauden riettautta. Siveellisesti se oli muodoton, sovinnaisuuksiensa puolesta röyhkeä. Se oli näyttänyt hänelle pohjattomia alennuksen kuiluja — mutta ei mitään ihanteita, joita olisi voinut asettaa hänen nuoruutensa ihanteiden rinnalle. Hän näki vain yhtä, petomaista raastamista; — ja kuinka se melkoinen määrä tosi hyvää, minkä hän oli tavannut, saattoi siinä elellä, näytti hänestä suorastaan ihmeelliseltä.

Lännen kukoistus oli vain järkiperäistä laatua, ja sen tietomaailma oli kuin kaukainen jyrkkä vuoriharjanne, jonka ikuisen lumen alla sydämen paraimpien tunteiden täytyy kuolla. Varmaankin oli vanha japanilainen sivistys verrattomasti parempana pidettävä, ihmisarvoisemman onnellisuuden käsityksensä, velvottavan siveellisyytensä, terveemmän uskonsa, hilpeämmän mielensä, yksinkertaisuutensa ja epäitsekkyytensä, kohtuutensa ja tyytyväisyytensä puolesta. Lännen etevämmyys ei ollut siveellistä laatua. Se johtui sanomattomien kärsimyksien kautta kehittyneestä järjen voimasta, jota käytettiin heikkojen sortamiseksi väkevien hyväksi.

Ja kuitenkin todisti Lännen tiede tavalla jonka epäämätön loogillisuus hänelle oli ilmiselvä, että tämä sivistys yhäti tulisi levittämään valtaansa, vastustamattomana, välttämätönnä, kaikki tavottavana tulvana täynnä maailmantuskaa. Japanin olisi pakko joko oppia käyttämään noita toimintakyvyn uusia muotoja, hallitsemaan noita uusia ajattelemisen tapoja, tahi kokonaan kukistua. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Ja lopulta kaikkien epäilyksien epäilys, se kysymys, johon kaikki viisaat ovat tuijottaneet: »Onko maailmankaikkisuus siveellinen?» Siihen kysymykseen oli buddhalaisuus antanut syvällisimmän vastauksen.