Muutokset tulivat niinkuin suuret maanjäristykset ilman varottavia enteitä. Lääniruhtinaskunnat muuttuivat prefektuureiksi, sotilassäädyn oikeudet hävitettiin ja koko yhteiskuntajärjestys rakennettiin uudelle perustukselle. Nämä tapahtumat täyttivät nuoren samurain surulla, vaikkakaan hänestä ei ollut vaikeaa siirtää uskollisuutensa lääniruhtinaasta keisariin, ja vaikkakin hänen perheomaisuutensa säilyi mullistuksissa vaurioilta. Mutta kaikki tämä kumoaminen ja uudistaminen valaisi räikeästi kansallisen vaaran suuruutta ja ennusti varmaa perikatoa kaikille entisaikojen korkeille ihanteille, milteipä kaikelle, mitä hän oli ylinnä rakastanut. Tämän surun valtaan antautuminen, sen hän tiesi, olisi kuitenkin ollut turhaa. Ainoastaan itsenäisesti muuttautumalla kansakunta voi toivoa itsenäisyytensä pelastumista, ja isänmaanystävän vaativa velvollisuus oli tunnustaa tämä välttämättömäksi ja tunnollisesti valmistautua miehenarvoista osaa täyttämään tulevaisuuden näytelmässä.

Samuraikoulussa hän oli oppinut niin paljon englantia, että tiesi kykenevänsä keskustelemaan englantilaisten kanssa. Hän leikkuutti pitkät hiuksensa, luovutti miekat vyöltänsä ja siirtyi Yokohamaan jatkaakseen kieliopintojaan entistä otollisemmissa oloissa. Siinä kaupungissa kaikki hänestä alussa tuntui sekä vieraalta että vastenmieliseltä. Itse japanilaisetkin olivat satamakaupungissa kuin muuttuneita muukalaisten vaikutuksesta: he olivat raakoja ja törkeitä, he puhuivat ja käyttäytyivät tavalla millä ei kehnoinkaan hänen syntymäkaupunkinsa asukas olisi juljennut esiintyä. Muukalaiset itse olivat vieläkin inhottavampia. Niihin aikoihin siirtolaiset katsoivat voivansa käyttää maan asukkaita kohtaan sellaista tapaa joka hipaisi vallottajain suhdetta vallotettuihin, ja elämä »avatuissa satamapaikoissa» oli silloin raaempaa kuin nykyjään. Uudet tiilirakennukset ja muuriseinäiset talot johdattivat uudelleen hänen muistiinsa nuo epämiellyttävät, muukalaisten tapoja ja oloja esittävät japanilaiset väripainokset, ja hetkeksi nousi taas hänen tajuunsa nuo poikavuosien mielikuvitukset Lännen kansoista. Hänen älynsä, joka nyt nojautui runsaampaan tieto- ja kokemusmäärään, käsitti kyllä heidät täydelleen ihmisiksi, mutta tunne-elämään tämä tietoisuus ei näyttänyt pääsevän eläväksi kotiutumaan. Rotutunne on näet vanhempi kuin hengen älyllinen puoli, ja siitä taikauskosta, joka yhtyy rotutunteeseen, on vaikea vapautua. Myöskin kiivastui monasti hänen sotilasluonteensa siitä rumasta minkä hän näki, minkä kuuli, ja hänen esi-isiltä peritty kiihkeä halu kostaa roistontyö, väkivallalla torjua väärä teko, kiehahti hänessä usein. Hän kuitenkin oppi voittamaan nämä vastenmielisyyden tunteet, koska ne olisivat olleet esteenä tiedonetsinnälle; olihan isänmaanystävän velvollisuus kylmäverisesti tutkia maansa vihollisten luonnetta. Hän harjottelihe ilman ennakkoluuloja huomioimaan tuota ympärillänsä kuohuvaa, hänelle outoa elämää, älyämään sen sekä ansiot että viat, sen voiman niinhyvin kuin sen heikkoudenkin. Hän sai osakseen ystävällisyyttä, ja hän tapasi täälläkin innostusta ihanteisiin — ei hänen ihanteisiinsa, mutta kuitenkin sellaisiin, joille hän saattoi kumartaa, koska ne kuten hänen esi-isiensä uskontokin vaativat itsensä kieltämistä.

Tällä kehitysasteella ollen hän kiintyi muutamaan jo harmenevaan lähetyssaarnaajaan, joka kokonaan eli opettajatehtävässään ja kristinuskon levittämistyössään. Vanhus oli varsinkin innostunut käännyttämään tämän nuoren samurain, jossa hän älysi kykyjä, tavallisten yli paljonkin yleneviä; eikä hän arastellut mitään vaivoja voittaakseen nuorukaisen luottamuksen. Hän auttoi tätä monella muotoa, opetti hänelle jonkun verran ranskaa ja saksaa, hiukan kreikkaa ja latinaakin, ja hän tarjosi oppilaansa käytettäväksi koko runsaan kirjastonsa. Tilaisuus käyttää ulkomaista kirjakokoelmaa historiallisine, filosofisine, maantieteellisine ja kaunokirjallisille teoksineen, oli niihin aikoihin harvinainen etu japanilaiselle opiskelijalle. Ja tätä tilaisuutta käytettiin kiitollisuudella. Kirjaston omistajan ei ollut vaikea taivuttaa mielioppilastaan lukemaan Uutta Testamenttia. Nuorukainen ihmetteli löytäessään »Pahan lahkon» opinkappaleissa siveysmääräyksiä jotka muistuttivat Con-fu-tse'n oppeja. Hän virkkoi vanhalle lähetyssaarnaajalle: »Tämä oppi ei ole uusi meille, ja se on totisesti sangen hyvä. Minä tahdon lukea kirjan ja ajatella sen sisällystä».

V.

Tämä tutkiminen ja ne mietteet jotka se synnytti, veivät nuoren miehen paljoa kauemmas kuin mitä hän itse oli pitänyt mahdollisena. Tunnustusta että kristinusko oli suuri uskonto, seurasi tunnustuksia muutakin laatua, ja uusia käsityksiä kristittyjen rotujen sivistyksestä. Siihen aikaan arveli moni ajattelevainen japanilainen, vieläpä moni niistä lahjakkaista miehistä, jotka johtivat kansallista politiikkaa, että Japanin oleminen itsenäisenä valtakuntana oli tuomittu häviöön. Tosin ei vielä kaikki toivo ollut menetetty, ja niin kauan kuin toivon pilkettäkään oli, oli jokainen selvillä velvollisuudestaan. Mutta se voima joka keisarikuntaa uhkasi, tuntui vastustamattomalta. Ja punnitessaan tuon voiman kauhistavaa valtavuutta, ei nuori itämaalainen saattanut olla itseltään kysymättä pelonsekaisella ihmettelyllä: mistä ja miten on tuo vieras sivistys saanut voimansa? Voiko se, kuten hänen vanha opettajansa vakuutti, olla jonkunlaisessa salaperäisessä suhteessa korkeampaan uskontoon? Vanha kiinalainen filosofia, joka selitti kansojen menestyksen johtuvan siitä miten he pyhittivät taivaalliset lait ja missä määrin he olivat kuuliaiset tietäjien opetuksille, näytti ainakin puolustavan tätä katsantotapaa. Ja jos Lännen sivistyksen etevämmyys mahtavuudessa todellakin merkitsi heidän siveysopin korkeampaa kantaa, eikö silloin ollut joka isänmaanystävän päivänselvä velvollisuus omistaa tuo korkeampi uskonto ja harrastaa koko kansakunnan käännyttämistä? Sen ajan japanilainen nuorukainen, kiinalaiseen siveysoppiin kasvatettuna ja luonnollisesti tiedotonna Lännen koko yhteiskunnallisen kehityksen kulusta, ei ikinä olisi saattanut aavistaa, että juuri aineellisen edistyksen korkeimmat muodot olivat pääasiassa syntyneet häikäilemättömän kilpailun kautta, joka ei ollut missään yhteydessä kristinuskon ihanteellisuuteen, eipä edes mahdollinen elämään yhdessä minkään korkeamman sveysjärjestelmän kanssa. Vielä tänäkin päivänä on Lännessä miljoonia lyhytjärkisiä ihmisiä, jotka uskovat jonkunlaista jumalallista yhteyttä olevan sotilasvallan ja kristinuskon välillä. Onpa kuultu saarnastuoleista julistettavan valtiollisia rosvoretkiä »jumalallisen vanhurskauden» ilmauksiksi, ja hirvittävien räjähdysaineitten keksimisiä »taivaan lähettämiksi mielijohteiksi». Sellaistakin taikauskoa tavataan vielä joukossamme, että kristinuskoa tunnustavaisien rotujen muka jumalan pyhittämä kutsumus on ryöstää ja hävittää sukupuuttoon toisuskoisia rotuja. Muutamat filosoofeistamme ovat kuitenkin lausuneet epäilevänsä että me yhä edelleenkin palvelemme Odinia ja Tooria, Väinämöistä ja Ilmarista, — ainoa tärkeämpi ero on siinä että Väinämöisenä nyttemmin on matemaattinen nero ja että Ilmarisen vasara käy höyryvoimalla. Mutta sellaiset filosoofit saavat lähetyssaarnaajilta kuulla olevansa ateisteja ja siveettömiä ihmisiä.

Vaan tämä sikseen — aika tuli, jolloin nuori Samurai päätti ottaa kasteen, huolimatta perheensä vastustuksesta. Se oli rohkea askel. Mutta koko hänen edellinen kehityksensä oli kasvattanut hänet lujaluonteiseksi, eikä vanhempain syvä surukaan saattanut häntä järkyttää päätöksestään. Luopuminen vanhasta uskosta merkitsi hänelle enempää kuin ohimeneviä vastuksia: hänet tehtiin perinnöttömäksi, hän sai osakseen entisten toveriensa ylenkatseen, hän kadotti arvoasteensa ja vajosi täydelliseen köyhyyteen. Mutta hänen samuraikasvatuksensa oli opettanut häntä halveksimaan »minuuden» tarpeita. Hän näki edessään sen minkä luuli velvollisuudekseen isänmaanystävänä ja totuuden hakijana, ja hän noudatti kutsumusta ilman pelkoa ja ilman katumusta.

VI.

Ne jotka toivovat voivansa istuttaa oman, länsimaisen uskonsa sen uskonnon sijalle, jonka he uudenaikaisen tieteen todistuskeinoilla ovat kumonneet, eivät tule ajatelleeksi, että niitä väitteitä, joita he ovat käyttäneet vanhaa uskoa vastaan, voidaan yhtä tehokkaasti kohdistaa uuttakin kohti. Ylimalkainen lähetyssaarnaaja, joka ei kykene käsittämään uudenaikaisen tieteellisen ajattelemisen varsinaista sisällystä, ei voi edeltäkäsin arvata, mikä on seurauksena hänen köykäisestä tieteellisestä opetuksestaan itämaalaisissa, jotka luonnostaan ovat häntä henkisesti etevämpiä. Siitä syystä hän hämmästyy ja apeutuu havaitessaan että kuta älyllisempi hänen oppilaansa on, sitä lyhemmäksi supistuu se aika, jona hän jää tunnustamaan kristinoppia. Ei ole vaikeata hävittää uskonnollinen katsomus lahjakkaasta päästä, joka alkujansa on tyytynyt buddhalaiseen maailmanluomisoppiin, syystä että hänen tieteellinen kantansa oli lapsen. Mutta tuon saman henkilön noudattaman kiinalaisen tai buddhalaisen siveysopin korvaaminen presbyteerisillä, luterilaisilla tahi baptistisilla dogmeilla, ei ole mahdollista. Siitä nousevia sielutieteellisiä vaikeuksia nykyaikaiset evankelistamme eivät koskaan ole käsittäneet eivätkä tunnustaneet. Jo entisinä aikoina kun jesuiittain ja munkkien usko oli yhtä taikamielinen kuin se uskonto jota he kokivat kumota, vallitsi samat syvälle yltävät esteet, ja vaikkakin espanjalainen pappi vuorenvankalla uskollaan ja palavalla innollaan saattoi tehdä ihmeitä, on hänen useasti täytynyt tuntea tarvitsevansa espanjalaisen sotajoukon apua voidakseen ajaa aikeensa täydellisesti perille. Meidän päivinämme ovat käännytystyön ehdot, minkä tahansa, paljon epäedullisemmat kuin kuudennellatoista vuosisadalla. Kasvatuslaitos on uudistettu luonnontieteen pohjalle, uskontojemme sijaan on astunut siveysoppi, joka pelkästään yhteiskunnallisista syistä tunnustaa siveellisten vaatimusten pätevyyden, papistomme toiminta on yhä enemmän muuttunut siveydenvalvojain tehtävän tapaiseksi, ja kirkontorniemme kasvava luku ei todista uskon kasvamista, vaan sovinnaisten tapojen paisuvaa valtaa. Ikinä eivät voi länsimaiset sovinnaisuudet päästä vallitseviksi Kaukaisessa Idässä, eikä ole Japani koskaan suvaitseva että muukalaiset lähetyssaarnaajat ottaisivat siveydenvalvonnan siellä urakalle. Jo alkavat vapaamielisimmät Lännen kirkoista, ne jotka ovat leveimmällä sivistyksen pohjalla, käsittää lähetystyön turhuuden. Mutta ei ole välttämätöntä kumota buddhanuskoisen kansan vanha uskonoppi, johdattaakseen sitä totuutta kohti, huolellinen kasvatus sinänsä on riittävän tehoisa. Tietoperäisesti valistunein kansa, saksalaiset, eivät lähetäkään enään lähetyssaarnaajia Japaniin. Ainoa tärkeä tulos lähetyssaarnaajien ponnistuksista, paljoa merkitseväisempi kuin nuo ainaiset vuosikertomukset voitetuista sieluista, on ollut kotimaisten uskontojen uudistamistyö sekä nykyisen hallituksen pyrkimykset kohottaa kotimaisen papiston sivistystä. Jo ennen hallituksen käskykirjeitä tässä asiassa, olivat varakkaammat lahkokunnat perustaneet buddhalaisia kouluja Lännen mallin mukaan, ja Shinshu-lahko saattaa jo ylpeillä etevistä oppilaista jotka ovat saaneet kasvatuksensa Pariisissa ja Qxfordissa, miehistä, joiden nimet tunnetaan Orientalistein piireissä yli koko maapallon. Totisesti, Japani saattaa olla keskiaikaismallista buddhalaisuutta korkeampien uskontomuotojen tarpeessa, mutta niitten tulee kehittyä vanhoista uskonnoista — sisältä on uudistus tuleva eikä ulkoa. Lännen luonnontieteen kirkastama buddhalaisuuden muoto on vastaava rodun tulevaisuuden tarvetta.

Nuori käännätti Jokohamassa tuli ennen pitkää tuottaneeksi kristityille lähetyssaarnaajille mitä nöyrryttävimmän tappion. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin hän oli uhrannut omaisuutensa voidakseen kääntyä kristinuskoon, luopui hän julkisesti siitä uskosta minkä omistaminen oli vaatinut häneltä sellaisen uhrauksen. Hän oli tutkinut ja käsittänyt ajan suuret henget täydellisemmin kuin hänen opettajansa, jotka eivät hänen kysymyksiinsä enää voineet vastata muuten kuin vakuuttamalla, että heidän itsensä osittain suosittamiin kirjoihin oli ylen vaarallista kokonaisinaan luottaa. Mutta kun he eivät voineet todistaa väitteitään näiden kirjojen eksyttävyydestä, ei heidän varotuksensa tointtaneet mihinkään. Hänet oli saatu kääntymään kristittyyn dogmiuskoon puutteellisen todistelun kautta; täydennetty ja syventynyt todistelu johti hänet ulos dogmatismista. Hän luopui kirkosta lausuttuansa suorassa perustelussa, että sen opit eivät nojautuneet tosi todistuksiin tai tosiseikkoihin, ja että hänen niin ollen täytyi hyväksyä niiden miesten mielipiteet, jotka hänen opettajansa leimasivat kristinopin vihollisiksi. Hänen luopumuksensa herätti todellisen skandaalin.

Varsinaisesta »luopumuksesta» hän kuitenkin oli kaukana. Päinvastoin kuin moni saman kokenut, tunsi hän että kristinuskon opinkappaleitten väistyessä, uskonnollinen kysymys oli ainoastaan siirtynyt tuonnemmaksi hänen tieltään. Hän ei ollut samalla kadottanut uskoaan uskontojen suhteelliseen arvoon — niiden arvoon säilyttävinä ja tasottavina voimina. Eräs hänen aikanaan kierosti käsittämänsä totuus — se totuus että on yhteyttä sivistyksien ja vastaavien uskontojen välillä — oli ensin houkutellut hänet sille tielle, joka sitten johti kääntymykseen. Kiinalainen filosofia oli opettanut hänelle sen minkä uudenaikainen yhteiskuntaoppikin tunnustaa: että nimittäin papistottomia yhteiskuntia ei toistaiseksi ole missään päässyt kehittymään. Buddhalaisuus oli hänelle opettanut että harhaluulotkin — legendat, loitsuluvut ja symboolit, esitettyinä vähempiälyisille tosiasioina — voivat olla arvokkaita ja oikeutettuja mikäli ne edistävät inhimillisten hyveiden kehittymistä. Tältä näkökannalta kristinusko ei ollut mitään kadottanut arvostaan hänen mielessään, ja vaikka hän epäili opettajansa kuvausta kristityn maailman korkeammasta siveellisyydestä, — avatuissa satamakaupungeissa hän näet ei huomannut mitään mikä olisi todistanut sen puolesta — halusi hän kuitenkin itse päästä näkemään uskonnon vaikutusta siveyteen kristityissä maissa, päästä käymään Europassa tutkimassa länsimaiden kehityksen syitä ja niiden valta-aseman perusteita.