Sittenpä tapahtui että kolmen päivän kuluessa kahdesti hänen sydämeensä iskivät ne elämän ja kuoleman valtiaat, joitten tiet ijäti pysyvät salassa. Ensin hän sai tiedon että hänen hyvä puolisonsa, jonka puolesta hän niin usein oli rukoillut, ei koskaan palaisi hänen luokseen — hän oli vaipunut siihen tomuun, mistä kaikki luotu on muovailtu. Ja kohta sen jälkeen hän ymmärsi poikansa nukkuneen niin syvään uneen ett'ei kiinalainen lääkärikään voisi häntä siitä herättää. Kaikki tämä ilmestyi hänelle ainoastaan lyhyinä välähdyksinä. Ennen ja jälkeen välähdysten vallitsi se täydellinen pimeys minkä jumalat ovat säälistä suoneet ihmisille.
Hän toipui; hänen täytyi jälleen nousta sitä vihollista vastustamaan jonka nimi on muisto. Muille hän saattoi tehdä kasvonsa yhtä tyyniksi ja hymyileviksi kuin ennenkin. Mutta kun hän oli kahden muistojensa kanssa, ei hän jaksanut olla niin luja. Hän järjesteli pieniä leluja ja levitteli pikku pukukappaleita lattialle, katseli niitä, puheli niille kuiskaten ja hymyili hiljaisesti. Vaan hymy kääntyi aina hurjaksi itkunparahdukseksi; ja hän löi päätänsä maahan rukoillen jumalilta vastausta mielettömiin kysymyksiin.
Juolahtipa kerran hänen mieleensä hakea yliluonnollista lohdutusta — turvautua siihen uskonnolliseen toimitukseen jota kansa kutsuu Toritsubanashi — kuolleiden manaamiseen haudastaan. Miksi hän ei voisi palauttaa poikansa edes lyhyeksi hetkeksi? Vaivautuisihan tuo pikku olento; mutta mielellään kai se hänen hyväkseen kestäisi hetken tuskan? Aivan varmaan se mielellään sen tekisi!
Voidakseen palauttaa kuollut täytyy kääntyä papin puoleen — buddhalaisen tai shintolaisen papin — joka tuntee manausluvut. Ja vainajan muistotaulu, Hioi on vietävä myötä papin luo. Ensin toimitetaan puhdistusmenot; kynttilät sytytetään ja suitsutusta poltetaan kuolintaulun ääressä, rukouksia tai kappaleita sutroista luetaan ääneen ja kukkas- ja riissiuhreja toimitetaan. Mutta tässä tapauksessa riissi ei saa olla keitettyä.
Ja kun kaikki tämä on tehty, tempaa pappi vasemmalla kädellään aseen joka on muodoltaan kuin jousi, ja nopeasti sivellen sitä oikealla kädellään hän lausuu ääneen vainajan nimen huutaen: Kitazo yo! kitazo yo! kitazo yo! joka merkitsee »Olen tullut!»[15] Ja hänen sitä huutaessa muuttuu vähitellen hänen äänensä kunnes se vaihtuu vainajan ääneksi, — silloin näet tämän henki on asettunut pappiin.
Senjälkeen vainaja vastaa nopeasti tehtyihin kysymyksiin, mutta huutaa vähä väliä »Joutuun, joutuun! sillä palautumiseni on tuskallista ja lyhyen hetken vain saan viivähtää täällä!» Vastaukset lausuttuaan henki katoaa, ja pappi kaatuu pyörtyneenä kasvoilleen.
Mutta vainajien palauttaminen ei ole oikein tehty. Sillä sen kautta saatetaan heidän tilansa huonommaksi. Päästyään takaisin tuonelaan täytyy heidän tyytyä alhaisempaan asemaan kuin äsken jättämänsä oli.
Nykyjään ei laki enään salli tätä tapaa. Ennen vanhaan siitä oli lohdutusta; mutta laki on hyvä ja vanhurskas — sillä niitä on jotka ovat valmiit kevytmielisesti väärinkäyttämään sitä jumalallista mikä ihmisen sydämessä on.
Eipä aikaakaan niin O-Toyo eräänä yönä oli ehättänyt yksinäiseen pikku temppeliin kaupungin laidassa, — siellä hän oli polvillaan poikansa muistotaulun edessä kuunnellen manauslukuja. Ja ennen pitkää kaikui papin huulilta ääni jonka hän luuli tuntevansa — se ääni jota hän rakasti yli kaikkien muitten — mutta heikkona ja ohuena kuin tuulen huokaus.
Ja heikko ääni huudahti hänelle: —