»Kysy nopeaan, nopeaan, äiti! Pimeä ja pitkä on matka; ja viipyä en saa.»
Silloin hän kysyi vavisten:
»Miksi täytyy minun surra lastani? Millainen on jumalien vanhurskaus?»
Ja hän sai vastaukseksi:
»Oi äiti, älä sure noin! Minä kuolin siksi ettei sinun olisi tarvinnut kuolla. Sillä silloin oli surujen ja tautien vuosi, — ja minä olin saanut tietää että sinun piti kuolla, ja rukouksilla saavutin että minut otettiin sinun asemesta.[16]
»Oi äiti, älä itke enää minun tähteni! Ei ole hyvä surra vainajia. Kyynelten virran poikki kulkee heidän äänetön tiensä, ja kun äidit itkevät, paisuu virta, niin että sielut eivät pääse toiselle puolelle, vaan jäävät pakosta harhailemaan odotuksissaan.»
»Siksi rukoilen sinua, älä sure äitini! Ainoastaan anna minulle vähäsen vettä silloin tällöin.»
III.
Siitä hetkestä lähtien ei häntä enää nähty itkevän. Kevyesti ja äänettömästi hän suoritti kuin ennenkin tyttären hurskaat velvollisuudenaskareet.
Vuodenajat vaihtuivat ja hänen isänsä alkoi miettiä uuden puolison hakemista hänelle. Isä sanoi äidille: