Tähän kotiin tuli muuanna aamuna vaeltava nunna ja anoi almua; ja kun lapsi kuuli hänen huutonsa buddhalaiseen tapaan »Ha-i! Ha-i!» juoksi hän ulos ovelle. Viedessään hänelle tavanmukaista lahjaa, riissiannosta, palvelija ihmetteli nähdessään nunnan hyväilevän lasta ja kuiskaavan sille jotakin. Pienokainen huusi palvelijalle: »anna minun antaa hänelle!» — ja nunna virkkoi avaran lierihattunsa piilottavasta varjosta: »Arvon herra, sallikaa lapsen antaa minulle!» Ja niin poikanen kaasi riissin kerjäläisnunnan maljaan. Hän kiitti lasta ja sanoi: »Toistappa nyt minulle ne sanat, jotka sinun tuli sanoa kunnioitetulle isällesi!» Ja lapsi kuiskasi: »Isä, eräs jota et koskaan ole näkevä jälleen tässä maailmassa, sanoo että hänen sydämensä on iloinen, sillä hän on saanut nähdä poikasi».
Nunna hymyili lempeästi, hyväili häntä uudelleen ja kiiruhti matkaansa, mutta palvelija ihmetteli entistä enemmän, ja poikanen juoksi kertomaan isälleen mitä kerjäläisnunna oli sanonut.
Vaan isän silmät vetistyivät, hänen kuullessaan nuo sanat, ja hän kumartui poikansa yli ja itki. Sillä hän, ja yksin hän ymmärsi kuka ovella oli ollut — sekä tuon uhrauksen tarkotuksen joka tähän saakka oli ollut salassa.
Nyt hän usein istuu mietteissään, mutta ajatuksiaan hän ei ilmaise kenellekään.
Hän tietää että auringosta aurinkoon on etäisyys vähäisempi kuin hänen ja sen naisen välillä, joka häntä rakasti.
Hän tietää, että on turhaa koettaa saada selville missä kaukaisessa kaupungissa, missä oudossa nimettömien katujen sokkelikossa, missä tuntemattomassa pikku temppelissä, jossa vain köyhimmistä köyhin ehkä käy, tuo nainen odottaa sitä pimeyttä, joka käy ennen äärettömän kirkkauden aamunkoittoa — jossa suuren opettajan kasvot ovat loistavat häntä vastaan, jossa opettajan ääni on sanova hänelle väreellä, minkä lempeys on syvempi kuin koskaan mikään kuiske kuolevaisen rakastajan huulilta: »Oi tyttäreni lain edessä, sinä olet vaeltanut täydellisyyden tietä; sinä olet uskonut ja ymmärtänyt korkeimman totuuden, — sentähden minä nyt tulen sinua vastaanottamaan ja sanomaan sinut tervetulleeksi!»
HARU
Haru oli saanut kasvatuksensa kodissa tuon vanhan kasvatustavan mukaisesti, joka on luonut suloisimman naistyypin mitä maailma ikinä on nähnyt. Tämä kotikasvatus viljeli erittäinkin sydämen suoruutta, luonnollisen sulavaa käytöstapaa, kuuliaisuutta ja rakkautta hyveeseen, ja näitä sellaiseen täydellisyyden määrään että moista ei koskaan ole tunnettu muualla kuin Japanissa. Tämän kasvatuksen siveellinen tulos oli jotain aivan liian hienoa ja kaunista kaikille muille oloille kuin Japanin vanhan yhteiskunnan; mutta se ei ole järkevin valmistus nykyajan paljoa karkeampaa elämää varten, — jonka hyörinässä se kuitenkin vielä elää yhä edelleen. Hienon perheen tytärtä kasvatettaessa edellytettiin että hän tulisi täydelleen riippuvaiseksi miehensä mielivallasta. Hän ei koskaan saanut ilmaista mustasukkaisuutta, eikä surua, eikä suuttumusta — ei edes silloinkaan kun olisi ollut syytä näihin kaikkiin; häneltä vaadittiin että hän pelkästään ystävällisyydellään ja sulollaan voittaisi miehensä virheet. Sanalla sanoen, hänen piti olla miltei yli-inhimillinen, piti, ainakin ulkonaisessa suhteessa, vastata epäitsekkyyden ihannetta. Se olikin hänelle mahdollista, jos hänen miehensä oli hänen vertaisensa, hienotunteinen sielunsa sopukkoihin asti, herkkä arvaamaan hänen tunteensa, aina varoen ettei niitä loukkaisi. Haru oli paljoa sivistyneemmästä perheestä kuin hänen miehensä; ja hän oli melkein liian hyvä vaimoksi tälle, joka ei häntä täysin ymmärtänyt. Hyvin nuorina he olivat solmineet liittonsa, olivat eläneet ensi aluksi köyhinä ja sitte vähitellen vaurastuneet, sillä Harun mies oli taitava toimessaan. Välistä Harun mieleen juolahti että mies oli rakastanut häntä enimmän heidän vähävaraisuutensa aikana, ja naiset harvoin erehtyvät sellaisissa asioissa.
Hän ompeli aina miehensä kaikki vaatteet, ja tämä kiitti hänen ompelutyötään. Hän arvasi etukäteen kaikki miehensä toivomukset; autteli häntä hänen pukeutuessaan ja riisuutuessaan, sovitti kaikki heidän sievässä kodissaan niin että se häntä miellyttäisi, sanoi hänelle viehättävän hyvästin kun hän aamulla läksi työhönsä, ja hänen palautuessaan otti hänet tervetulleena vastaan; hän oli miehensä ystäville mallikelpoinen emäntä, hoiti talouden ihmeteltävän taitavasti, ja ani harvoin hän pyysi mitään, joka maksoi rahaa, ja harvoin hänen olisi tarvinnutkaan pyytää sentapaista, sillä mies ei lainkaan ollut kitsas, ja halusi aina nähdä hänet somasti puettuna, — hänen piti olla kuin kaunis hopeaperhonen verhottuna omien siipiensä laskoksiin — ja mies otti hänet mielellään mukaansa teattereihin ja muihin huveihin. Hän seurasi miestään retkeilypaikoille, kuuluille kukkivista kevätkirsikoistaan tai kesäöisin välähtelevistä tulikuoriaisistaan, tai syksyn punalehtisistä vaahteroista. Ja välistä he viettivät yhdessä päivän Maikossa, meren äärellä, missä pinjat huojuvat tuulessa muistuttaen tanssivia tyttöjä; tahi he viipyivät iltapäivän Kiyomizu'ssa, ikivanhassa kesälinnassa missä kaikki on kuin viidensadan vuoden takaista unta. Siellä oli ikimetsien syvää varjoa, ja kohisevia lähteitä, jotka kylminä ja kirkkaina kuohuivat luolista, ja siellä soi näkymättömien huilujen alati valitteleva soitto, soitto jolla oli tuo suloinen, vanhanaikuinen sävy — rauhan ja surun yhtynyt hyväilevä sävy, sellainen jonka herättää kultaisen päivän sammuminen siintäväksi yöksi auringon mentyä mailleen.
Paitse tuollaisten pienten huvien ja retkien sattuessa, liikkui Haru harvoin ulkona. Sekä hänen elossa olevat sukulaisensa että myöskin hänen miehensä heimolaiset elivät kaukana muissa maakunnissa, ja harvoin hänen siis tarvitsi käydä kylässä. Hän mielellään oleili kotona, järjesteli kukkia alkooveihin tai jumalien eteen, koristeli huoneita, syötteli tarhalampareen kesyjä kultakaloja, jotka kohottivat turpansa vedenpintaan hänen lähestyessään.