Ja niin tuli Ai'sta geisha. Kimika antoi hänelle nimeksi Kimiko ja pysyi lupauksessaan pitäen huolta äidin ja pikkusiskon elannosta. Äiti kuoli ennenkuin Kimiko oli tullut kuuluisaksi, ja pikkusisko pantiin kouluun. Sitten seurasivat ne tapahtumat mistä jo alussa kerroimme.
Se nuorukainen, joka oli aikonut kuolla rakkaudesta tanssijattareen, oli paremman kohtalon arvoinen. Hän oli ainoa poika, ja hänen rikkaat ja ylhäiset vanhempansa olivat valmiit alistumaan mihin tahansa hänen tähtensä, myöskin suostumaan tanssijattareen miniäksensä. Sitäpaitse he eivät olleet aivan nuijat Kimikolle, olihan hän osottanut paljon hyväntahtoisuutta heidän pojalleen.
Ennenkuin Kimiko läksi, oli hän pikkusiskonsa Ume'n häissä, joka ikään oli valmistunut koulusta. Hän oli hyvä ja sievä. Kimiko oli liiton rakentanut ja oli sitä rakentaessaan käyttänyt hyväkseen tarkkaa miesten tuntemustaan. Hän oli valinnut sukkelan ja kunniallisen kauppiaan joka oli vanhan suunnan miehiä, miehen joka ei voinut vihastua, vaikka olisi koettanutkin. Ume ei vähääkään epäillyt siskonsa vaalin pätevyyttä, joka aikojen kuluessa näyttäytyikin onnelliseksi.
IV.
Neljännen kuun tultua vietiin Kimiko hänelle järjestettyyn kotiin — jota järjestettäessä oli silmällä pidetty' että kaikki elämän epäpuolet unhottuisivat — kotiin joka oli kuin keijujen linna loihdittu muurilla ympäröityjen avarain, varjoisten tarhojen rauhaan. Siellä hän mahtoi tuntea itsensä kuin hyvien töittensä ansiosta uudestaan syntynyt Horain asunnoilla. Mutta kevät kului ja kesä joutui — ja Kimiko jäi vain olemaan Kimikona. Kolme kertaa oli hänen onnistunut, syitä esittämättä, saada hääpäivä lykätyksi tuonnemmaksi.
Kun joutui kahdeksas kuu, lakkasi Kimiko leikkiä laskemasta ja ilmotti syynsä hyvin hienotunteisesti mutta hyvin päättävästi. »On aika sanoa sinulle se sanottava, minkä jo niin kauan olen lykännyt tuonnemmaksi. Äitini tähden, joka minulle elämän antoi, ja pikku siskoni tähden, olen elänyt kuin helvetissä. Kaikki tuo on nyt mennyttä; mutta tuli on polttanut sieluani eikä mikään voima voi poistaa sen jälkiä. Ei minun kaltaiseni naisen tule astua arvossa pidetyn perheen jäseneksi, eikä synnyttää sinulle poikaa, eikä luoda sinulle kotia. — Salli minun puhua loppuun asti; sillä pahuuden tuntemiseen nähden olen paljon, paljon viisaampi kuin sinä. En ikinä ole tuleva vaimoksesi ollakseni sinulle häpeäksi. Olen toverisi, leikkikumppanisi, lyhytaikainen vieraasi — enkä minkään edun vuoksi. Kun en enään ole luonasi — ja varmaan se päivä on tuleva! — olet käsittävä tämän selvemmin. Aina olet minua rakastava, vaan et samalla tavalla kuin nyt — sillä se on turhuutta. Sinä olet muistava nämä sydämeni palavimmat sanat. Joku uskollinen, suloinen nuori nainen on oleva valittu vaimosi, hän on tuleva lastesi äidiksi. Minä olen näkevä ne, mutta vaimoksesi en koskaan ole tuleva, ja äidin iloa en koskaan ole tunteva. Minähän olen vain ajanrattosi, armaani — kuvitelma, unelma, varjo, joka vilahtaa polkusi poikki. Jotakin enemmän voin ehkä sittemmin sinulle olla, mutta vaimosi? en ikinä! En tässä enkä seuraavassa elämässä. Jos pyydät minulta sitä uudelleen — niin lähden».
Kun kymmenes kuu oli joutunut, katosi Kimiko ilman nähtävää syytä. Hän katosi, hävisi, lakkasi kerrassaan olemasta.
V.
Ei kukaan tietänyt koska tai miten tai minne hän oli poistunut. Ei edes sen kodin naapuruudessa, missä hän oli elänyt, kukaan ollut nähnyt häntä kulkevan ohi. Alussa näytti siltä että hän pian aikoisi palata. Kaikki hänen kauniit ja kallisarvoiset tavaransa — hänen pukunsa, hänen jalokivensä, hänen saamansa monet lahjat — ja ne jo yksin olivat suuren omaisuuden arvoiset, — kaikki hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta viikkoja kului ilman elon merkkiäkään hänestä, ja nousi pelko että joku kauhea onnettomuus olisi häntä kohdannut. Vesistöissä harattiin ja kaivot tarkastettiin. Kyselyjä tehtiin sähköteitse ja postitse. Luotettavia palvelijoita lähetettiin häntä etsimään, palkinnoita julistettiin pienimmästäkin häntä koskevasta tiedonannosta. Erittäinkin luvattiin Kimikalle palkinto, joka tyttöön oli niin kiintynyt että hän olisi tuntenut itsensä ylen onnelliseksi, jos palkintoa saamattaankin olisi löytänyt hänet. Mutta salaisuus jäi selviämättä. Viranomaisten puoleen kääntyminen olisi ollut turhaa: eihän pakolainen ollut tehnyt mitään lainrikkomusta, ja keisarillista poliisilaitosta ei saattanut nostaa sotajalalle nuoren miehen intohimoisten oikkuilemisten vuoksi. Kuukausista kasvoi vuosia, mutta ei Kimika eikä pikku sisko Kiotossa eikä yksikään niistä tuhansista, jotka olivat tunteneet ja ihailleet kaunista tanssijatarta, koskaan tavanneet Kimikoa sen koommin.
Mutta niin kävi kuin hän oli ennustanut — sillä aikaa myöten kuivuvat kaikki kyyneleet ja haipuvat kaikki surut, eikä edes Japanissakaan kukaan koeta kahdesti lopettaa henkensä samasta epätoivon syystä. Kimikon rakastaja viisastui, ja hänelle löytyi ylen suloinen neitonen, josta tuli hänen vaimonsa ja joka lahjotti hänelle pojan. Ja vuosia kului taaskin ja onnea oli siinä keijulinnassa, missä Kimiko kerran oli asunut.